HARJOITUS 136: Sairaus on puolustautumista totuutta vastaan.

Tämä on yksi työkirjan tärkeimmistä harjoituksista, eikä vain sen vuoksi, mitä siinä sanotaan sairaudesta, vaan myös sen vuoksi, mitä siinä kerrotaan siitä, miten puolustaudumme totuutta vastaan. Kertauksena: egon suunnitelma vahvistaa, että synti ja syyllisyys ovat todellisia. Tämä on strategia, jolla meidät saadaan pelkäämään mieltä. Näin jätämme mielen huomiotta ja projisoimme syntisen, syyllisen itsemme niin, että nämä ominaisuudet havaitaan jossain toisessa. Näin näemme synnin ja syyllisyyden jonkun toisen kehossa – mikä on hyökkäystä – tai omassa kehossamme – mikä on sairautta. Kuitenkin riippumatta siitä, näenkö syyllisyyden ja tuskan sinun kehossasi vai minun, unohdan niiden lähteen olevan omassa mielessäni. Näin täytän egon tavoitteen pitää meidät ilman mieltä olevina eli mielettöminä ja siksi kykenemättöminä valitsemaan totuutta.

Näin ollen, vaikka Jeesus puhuu varsinkin harjoituksen jälkimmäisessä puoliskossa erityisesti sairaudesta, hän voisi aivan yhtä hyvin sanoa, että tuomitseminen on puolustautumista totuutta vastaan, samoin kuin on viha, masennus, ahdistus ja erityisyys missä tahansa esiintymismuodossaan. Kaiken sen sisältö, jonka tunnemme ongelmaksi ja joka siksi vaatii huomiotamme ja pohdiskeluamme, on sama. Ongelmien näennäiset muodot voivat vaihdella, mutta ongelmien näkeminen maailmassa ohjaa huomiomme pois mielestä, mikä onkin egon tarkoitus tälle kaikelle. Tällä tavoin emme koskaan muista, että todellinen ongelma on meissä itsessämme. On niin houkuttelevaa nähdä Jeesuksen ja Pyhän Hengen tekevän konkreettisia asioita hyväksemme maailmassa. Jos ja kun he tekevät asioita täällä, se tarkoittaa, että täällä on todellisia ongelmia, mikä osoittaa maailman todellisuuden ja tekee helpommaksi unohtaa, että mieli on ainoa ongelmien lähde ja mieli on niiden ratkaisu.

(1:1) Kukaan ei voi parantua, ellei hän käsitä mitä tarkoitusta sairaus näyttää palvelevan.

Tämä tärkeä teema toistuu näissä seuraavissa Tekstiosan ja Opettajan käsikirjan kohdissa:

Sairaus on tapa näyttää toteen, että sinua voidaan loukata. Se todistaa hauraudestasi, haavoittuvuudestasi ja äärimmäisestä tarpeestasi turvata ulkopuoliseen ohjaukseen. Ego käyttää sitä vahvimpana perustelunaan sen puolesta, että tarvitset sen opastusta. (T-8.VIII.6:1-3)

Paranemiseen liittyy sairauden harhan merkityksen ymmärtäminen. Ilman sitä paraneminen on mahdotonta. … Paraneminen tapahtuu sillä hetkellä, kun kärsijä ei anna enää mitään arvoa tuskalle. Kukapa valitsisi kärsimyksen, ellei hän uskoisi saavansa sen kautta itselleen jotain hyvin arvokasta? Hän ajattelee varmaankin sen olevan pieni hinta jostain arvokkaammasta. Sillä sairaus on valinta, se on päätös (OK-5.1:1–I.1:4).

Muista, että Ihmeiden oppikurssissa tarkoitus on kaikki kaikessa. Kun ymmärrät jonkin asian tarkoituksen, voit tehdä sille jotain. Siksi on tärkeää ymmärtää egon perusstrategia ja sen tarkoitus: pitää meidät juurtuneina kehoon, jotta unohdamme, että meillä on mieli. Todellinen paraneminen on mahdotonta, ellemme ymmärrä ”mitä tarkoitusta sairaus näyttää palvelevan”. Kyse ei ole siitä, että sairaus olisi valinnut meidät tai tullut meille pyytämättä. Olemme valinneet sen.

(1:2-3) Sillä silloin hän käsittää myös sen, että sairauden tarkoituksella ei ole mitään merkitystä. Koska sairauteen ei ole mitään syytä, eikä sillä ole minkäänlaista mielekästä tarkoitusta, sitä ei voi edes olla olemassa.

Meille kerrotaan Opettajan käsikirjassa, että ”niillä kaikilla [sairauden muodoilla] on sama tarkoitus ja siksi ne eivät todellisuudessa ole erilaisia” (OK-5.III.3:2). Niiden tarkoitus on suojella meitä mielessämme olevalta synniltä ja syyllisyydeltä. Koska synti ja syyllisyys eivät kuitenkaan oikeasti ole olemassa, egon tarkoitus on merkityksetön. Jos sanomme, että synti on sairauden syy, mutta syntiä ei ole, silloin sairaus seurauksena on yhtä paljon harhaa kuin usko siihen, että olemme eronneet Jumalasta. Katso esimerkiksi tämä kohta Tekstiosasta:

Kaikkinainen sairaus aiheutuu Jumala-erosta. Kun ero kielletään, sairaus loppuu. Sillä se loppuu samalla hetkellä, kun sen aiheuttanut ajatus on parantunut ja mielenterveys astunut sen tilalle. Sairaus ja synti nähdään seurauksena ja syynä, ja niiden suhde toisiinsa pidetään poissa tietoisuudesta, jotta se tehokkaasti säästyisi järjen valolta. (T-26.VII.2)

Toisin sanoen sairauden tarkoitus on todistaa synnin olemassaolo, mutta synti on perusteeton, koska se on seurausta asiasta, jota ei ole olemassa: emme koskaan todella eronneet Jumalasta. Siksi ei-mistään tuleva synti on ei-mitään, samoin kuin puolustautuminen syntiä vastaan on ei-mitään. Kuten kuningas Lear sanoi: ”Tyhjästä tyhjä tulee”. Maailma ja keho eivät ole mitään, ja ne tulevat ei-mistään. Ongelmana on, että ajattelemme synnin olevan todellista, ja siksi ajattelemme, että sitä kohtaan täytyy puolustautua, ja sairaus on tämä puolustautumiskeino. Jälleen kerran, kyseessä on ei-mitään, joka ei aiheuta mitään, jota vastaan puolustaudutaan ei-millään.

(1:4) Kun ihminen ymmärtää tämän, hän paranee automaattisesti.

Tämä johtuu siitä, että sairaus on uskomus siitä, että Jumalasta eroaminen on todellista. Koska sairaudella ei ole mitään tekemistä kehon kanssa, myöskään paranemisella ei ole mitään tekemistä kehon kanssa. Sairauden ilmeneminen fyysisinä oireina ei ole mitään muuta kuin mielen sairaan eli erillisyyteen uskovan ajatuksen projektiota. Koska ajatukset eivät jätä lähdettään, niin ajatus fyysisestä sairaudesta ei ole koskaan jättänyt lähdettään mielessä. Tämä lähde mielessä on ajatus siitä, että olen erillään Jumalasta. Sovitus kumoaa erillisyyden niin kuin paraneminen kumoaa sairauden – totuus kumoaa harhan. Tämä on siis paranemisen ydin: mielen muuttaminen sen suhteen, mikä on todellista – erillisyydestä Sovitukseen – eikä tällä ole mitään tekemistä kehon kanssa. Seuraava kohta Opettajan käsikirjasta tekee paranemisen luonteen kristallinkirkkaaksi:

Paraneminen tapahtuu pakostakin täysin samassa suhteessa kuin sairauden arvottomuus tunnistetaan. Sinun tarvitsee vain sanoa: ”Tämän avulla en saavuta yhtään mitään”, niin paranet välittömästi. Mutta voidaksesi sanoa niin, sinun on ensin tunnistettava tiettyjä tosiseikkoja. Ensiksikin on täysin selvää, että mieli tekee päätökset, eikä keho. Jos sairaus on vain virheellinen yritys ratkaista ongelma, sen täytyy olla päätös. Ja jos kysymys on päätöksestä, sen täytyy olla mielen eikä kehon tekemä päätös. … Sairauden hyväksyminen mielen päätökseksi, jonka se on tehnyt käyttääkseen kehoa omiin tarkoituksiinsa, on paranemisen perusta. Se pätee kaikkiin paranemisen muotoihin. … Mikä on se yksi ja ainoa edellytys tämän mielenmuutoksen saavuttamiseksi? Yksinkertaisesti sanottuna se on seuraava: potilaan on tunnistettava, että sairaus on mielen päätös, eikä sillä ole mitään tekemistä kehon kanssa. (OK-5.II.1:1-6; 2:1-2; 3:1- 2).

(1:5) Tämän ansiosta sairauden merkityksetön harha häviää saman lähestymistavan kautta, joka johdattaa kaikki harhat totuuden luokse ja yksinkertaisesti vain jättää ne siihen katoamaan.

Tuot harhat totuuteen, ei päinvastoin. Kun pyydät Jeesusta auttamaan sinua täällä fyysisessä maailmassamme, tuot hänen totuutensa harhaasi ajatellen, että Taivas auttaa sinua täällä. Kuitenkin vain egoa autetaan, sillä ylläpidät erillisyyden harhaa vahvistamalla maailman ja kehon todellisuutta, ja ylläpidät erillisyyden harhaa vahvistamalla ajatusta siitä, että ongelmat täällä ovat syy siihen, että olet onneton. Tämän sijasta Jeesus pyytää sinua tuomaan harhan takaisin mieleen, koska ymmärrät, että ongelma ei ole sinun tai jonkun muun sairas keho, vaan ongelma on se, että olet valinnut egon. Joten tuot harhan kehosta mielessäsi olevaan harhaan ja päätöksentekijälle, joka korjaa virheellisen valinnan. Paraneminen on onnellinen seuraus tästä prosessista, jossa egon pimeys tuodaan Pyhän Hengen valoon:

Sovitus ei tee pyhäksi. Sovitus pelkästään tuo epäpyhän pyhän yhteyteen, eli sen minkä sinä teit, sen luokse, mitä sinä olet. Pyhän Hengen ainoana tehtävänä on saattaa harha totuuden tykö eli ego Jumalan luokse. (T-14.IX.1:1,3-4)

(2:1-2) Sairaus ei ole sattumaa. Kuten kaikki puolustuskeinot, sekin on itsepetoksen mielenvikainen välikappale.

Toinen termi mielenvikaiselle välikappaleelle on magia, jota Kurssissa kuvataan yrityksenä ratkaista ongelma, jota ei ole olemassa. Sairaus on ”itsepetoksen mielenvikainen välikappale”, sillä se pettää meidät ajattelemaan, että kehossa on ongelma, mikä edellyttää ratkaisua – jälleen yhtä magian muotoa – joka pyrkii parantamaan sairaan ruumiin:

Kaikki aineeseen perustuvat keinot, jotka hyväksyt kehollisten sairauksien lääkkeiksi, vahvistavat magian lakeja. (T-2.IV.4:1)

Magia on itsepetosta, koska ongelmana ei ole sairas keho, vaan sairas mieli. Emme koskaan tajua, että tämä mieli on myös harhaa, ellemme muista ensin, että meillä on mieli. Sairaus on siis yksi egon vakuuttavimmista keinoista pitää huomiomme juurtuneena kehoon. Se on yksi muoto egon laajemmasta strategiasta pitää meidät ilman mieltä olevina eli mielettöminä.

(2:3-5) Ja sen kuten kaikkien muidenkin puolustuskeinojen tarkoituksena on kätkeä todellisuus, hyökätä sitä vastaan, muuttaa sitä, tehdä se mahdottomaksi, vääristää sitä, väännellä sitä tai kutistaa se pieneksi kasaksi yhteensopimattomia osia. Kaikkien puolustuskeinojen tarkoitus on estää totuutta olemasta täydellinen ja eheä. Totuuden eri osat nähdään ikään kuin jokainen niistä olisi täydellinen itsessään.

Tämä voidaan ymmärtää kahdella eri tasolla. Ensinnäkin uskon, että kehossani on erillisiä osia: elimiä, biologisia järjestelmiä jne. Yksi usein esitetyistä kritiikeistä länsimaista lääketiedettä kohtaan onkin se, että se ei hoida koko ihmistä tai kehoa kokonaisuutena, vaan ainoastaan sen osia – sairasta maksaa, murtunutta jalkaa, huonoa vatsaa, päänsärkyä jne. Toiseksi pidän juuri tätä kehoa ongelmana. Sillä ei ole merkitystä, näenkö sen kokonaisvaltaisesti vai en, sillä keho nähdään edelleen olevan erillinen toisesta kehosta, puhumattakaan mielestä, josta en ole edes tietoinen.

Totuus Jumalan Pojasta on, että hän on kokonainen — henkenä. Tämän maailman pirstoutumisunessa näyttää todellakin siltä, että olemme erillisiä: jokainen meistä on maailmankaikkeus itselleen. Jos pidän huolta itsestäni, niin sillä mitä tapahtuu jollekulle muulle, ei ole merkitystä, koska sillä ei ole vaikutusta minuun. Tämä on jyrkässä ristiriidassa John Donnen kuuluisan sitaatin kanssa: ”Ei yksikään ihminen ole saari, täydellinen itsessään; jokainen ihminen on osa mannerta, osa kokonaisuutta.” Kuitenkin ego haluaisi meidän uskovan, että Jumalan Poika on pirstoutunut sirpaleiksi, mikä hyökkää hänen Identiteettiään vastaan yhtenäisenä henkenä. Siksi ajattelemme, että olemme erillään toisistamme ja että kunkin erillisen kehon järjestelmät toimivat itsenäisesti. Siksi sanomme, että meillä on vatsavaivoja, kurkkukipua tai ahdistuskohtaus. Toisin sanoen ajattelemme tiettyjä oireita, ja juuri sitä ego haluaa. Erillisyys tehdään siten todelliseksi, sairauden ollessa voimakas keino vahvistaa tuota ”todellisuutta”, ja siinä on sairauden tarkoitus.

Jeesus jättää nyt tekstissä taakse keskustelun sairaudesta, johon hän palaa myöhemmin, ja käsittelee puolustuskeinoja yleisesti kuvaillen, kuinka ego toteuttaa strategiaansa pitää meidät ilman mieltä olevina eli mielettöminä.

(3:1-2) Puolustuskeinoja ei oteta käyttöön ilman että niitä olisi tarkoitettu tapahtumaan, eikä niihin ryhdytä olematta niistä tietoisia. Ne ovat salaisia taikasauvoja, joita sinä heilutat, kun totuus näyttää uhkaavan sitä, mihin sinä haluat uskoa.

Kuvitellaanpa, että huomaat tuntevasi yhä enemmän Jeesuksen läsnäoloa ja alat yhä enemmän uskoa siihen, mitä hänen Kurssinsa opettaa. Harjoitat Kurssia yhä useammin, kun tunnistat, ettei tuomitseminen enää teekään sinua onnelliseksi, kuten ei myöskään asioiden tekeminen yksin. Jeesuksen avun pyytäminen tuo rauhaa, samoin kuin väärässä olemisen onnellinen tosiasia. Silti on pieni ääni, joka kuiskaa ei niin suloisesti korvaasi, että jos jatkat samaistumista Jeesukseen ja hänen opetuksiinsa, sinut tuhotaan, menetät yksilöllisyytesi ja erityisyytesi, ja pian sinusta ei ole mitään jäljellä. Kuullessamme tuon uhkaavan viestin me pelkäämme ja työnnämme Jeesuksen pois luotamme palataksemme liittolaistemme syyllisyyden, pelon, hyökkäyksen ja sairauden luo uskoen, että olemme jälleen turvassa. Tästä egon pelkoa täynnä olevasta koston dynamiikasta, joka aktivoituu kun alamme hylätä egoa, kerrotaan myös seuraavassa Tekstin kohdassa:

Kun liityt minuun, liityt ilman egoa, koska minä olen luopunut egosta itsessäni enkä sen vuoksi voi liittyä sinun egoosi. Meidän liittomme on sen vuoksi keino, jonka avulla sinä luovut egosta itsessäsi. Meissä molemmissa oleva totuus ylittää egon. … Aina kun pelko yrittää jollakin lailla häiritä meitä matkallamme rauhaan, se merkitsee sitä, että ego on yrittänyt liittyä matkaamme eikä pysty sitä tekemään. Tappiomielellä ego vihastuu, tuntee itsensä torjutuksi ja tulee kostonhimoiseksi. (T-8.V.4:1-3; 5:5-6)

Tällainen kosto muodostaa puolustautumisemme, ja sairaus on yksi egon suosikkiaseista. Nämä puolustautumiset näyttävät olevan jotain, jotka vain tapahtuvat meille. Kuitenkin, kuten tulemme pian näkemään, oli sekunnin murto-osa, jolloin olimme tietoisia Jeesuksen rakastavan sanoman uhkaavasta luonteesta. Siinä hetkessä heitimme hänet nopeasti pois. Niin syyllisyyden musertamina, koska erosimme jälleen kerran Jumalan Rakkaudesta – mikä muistuttaa sitä alkuperäistä hetkeä, jolloin uskoimme heittäneemme rakkauden pois – emme voi muuta kuin kieltää syyllisyytemme ja projisoida sen. Näin ahdistuksemme lähde nähdään yhtäkkiä ulkopuolellamme. Egon salainen taikasauva on taas heilunut. Se, mikä nähdään ulkopuolellamme olevana, voi tarkoittaa muita ihmisiä, olosuhteita, säätä tai omaa kehoamme. Mikä muoto kulloinkin on, on epäolennaista. Ego välittää vain siitä, että kiinnitämme huomiomme järkytyksemme ulkoiseen syyhyn, mikä heijastaa jälleen yhtä onnistunutta puolustautumista totuutta vastaan.

(3:3-4) Ne näyttävät olevan tiedostamattomia vain siksi, että valitset niiden käyttöönoton niin salamannopeasti. Valintaasi ei mene aikaa kuin sekunti tai vieläkin vähemmän, ja siinä samassa kun olet valintasi tehnyt, huomaat täydellisesti sen, mitä olet aikeissa tehdä ja jatkat ajattelemalla, että se on jo tehty.

Tämä ei ole vain toteamus siitä, miten maailma tehtiin, vaan myös siitä, miten yksilöllisiä maailmojamme tehdään jatkuvasti, päivästä toiseen. Ihmeiden oppikurssin tarkoitus – tämän tekstinosan yhteydessä – voidaan ymmärtää siten, että se auttaa meitä palaamaan siihen hetkeen, jonka olemme painaneet unohduksiin, jotta voimme valita uudelleen. Mielemme muuttaminen on merkityksetöntä, ellemme mene päätöksentekohetkeen, jolloin sanoimme Jumalalle: ”En halua sinua. Yksilöllisyyteni ja erityisyyteni ovat tärkeämpiä.” Meidän on palattava tuohon hetkeen, mutta se ei ole olemassa ajassa tai menneisyydessä, vaan se on tämä sama hetki, joka on käsillä juuri nyt. Muista:

Jokaisena päivänä ja jokaisen päivän jokaisena minuuttina ja jokaisen minuutin jokaisena hetkenä sinä pelkästään elät uudelleen tuon ainokaisen hetken, jonka kuluessa kauhun aika syrjäytti rakkauden. (T-26.V.13:1).

Edistymistä Ihmeiden oppikurssissa voidaan mitata sillä, kuinka nopeasti kavennamme kuilua seurauksesta – eli kurjuudestamme ja tuskastamme – sen alkuperäiseen syyhyn – eli siihen kun kerroimme Jumalalle, ettei Hänen rakkautensa riitä meille. Siksi emme halua tarttua Jeesuksen käteen ja kävellä ulos unesta, vaan pyrimme sen sijaan tuomaan hänet uneen, jotta voimme olla onnellisia täällä. Hän pyytää meitä ymmärtämään, mitä me olemme tekemässä. Kyse ei siis ole siitä, että tämä tehtäisiin meille. Tämä on merkitys lauseessa ”huomaat täydellisesti sen, mitä olet aikeissa tehdä ja jatkat ajattelemalla, että se on jo tehty”. Työnnämme Jeesuksen pois säilyttääkseen erityisyytemme, mutta syyttämme siitä jotakuta toista.

(4:1) Kukapa muu kuin sinä itse olisi se, joka arvioi, että jokin vaara on sinua uhkaamassa, vaara joka päättää, että on välttämätöntä paeta ja järjestää joukko puolustuskeinoja vähentämään uhkaa, jonka arvioit todelliseksi?

Tässä lauseessa ”sinä” on päätöksentekijä, ei se yksilöllinen itse, johon samaistumme. Väärän mielen päätöksentekijä sanoo, että jos valitsemme Jeesuksen, meidän on paettava sitä uhkaa, jonka hänen rakkautensa aiheuttaa erityisyydellemme. Tämä lause on yksinkertaistettu versio siitä, mitä Jeesus käsittelee Tekstiosan kappaleessa ”Käsitys itsestä ja Itse” (T-31.V.10-13), jossa hän pyytää meitä pohtimaan, mikä edeltää kahtiajakautunutta kuvaa itsestämme sekä syntisenä että viattomana uhrina: päätöksentekijä, joka on varjo ontologisesta hetkestä, jolloin me, yksi Poika, arvioimme Pyhän Hengen Sovituksen uhaksi ja hylkäsimme sen valitaksemme egon lupauksen yksilöllisyydestä. Tässä alla on ote tuosta Tekstin kohdasta, jossa puhutaan siitä mielen osasta, joka valitsi nämä sekä synnin että viattomuuden minäkäsitykset:

Mutta kuka teki ensimmäisen valinnan?… Jonkun on täytynyt ensin päättää, kumpi niistä valittiin, ja luopua toisesta. …. Jonkin on täytynyt edeltää näitä itseäsi koskevia käsityksiä. Ja jonkin on täytynyt oppia jotakin, mikä aiheutti niiden syntymisen. (T-31.V.12:6-7; 13:2-3).

Tämä jokin on mielessä oleva päätöksentekijä.

(4:2-3) Kaikkea tätä ei voi tehdä alitajuisesti. Mutta sen jälkeen suunnitelmasi vaatii, että unohdat tehneesi sen itse, jolloin suunnitelmasi näyttää tapahtuneen omien aikomusten ulkopuolella ja omasta mielentilastasi riippumatta ja sen lopputuloksella näyttää olevan todellista vaikutusta sinuun, sen sijaan että olisit itse saanut sen aikaan.

Suunnitelmamme vaatii tällaista unohtamista, koska jos muistaisimme mitä olemme tekemässä, tajuaisimme miten hullua on yrittää paeta pelkoa puolustautumiskeinolla, joka tekee meistä vieläkin pelokkaampia. Sairaus on maaginen, erittäin huono yritys ratkaista syyllisyydestä syntynyt pelon ongelma, joka on mielessämme. Jos muistaisimme, totta kai luopuisimme puolustautumisesta, koska on järjetöntä lähteä liikkeelle kostonhimoisen Jumalan aiheuttaman tuhoutumisen pelosta ja päätyä vapaaehtoisesti tuhoutumiseen, sillä kehommehan kuolee väistämättä.

Egon ajatusjärjestelmässä ei siis ole mitään järkeä, minkä vuoksi suunnitelma vaatii meitä unohtamaan sen, ja minkä vuoksi Pyhän Hengen suunnitelma kutsuu meitä muistamaan, mitä olemme tehneet. Jeesuksen käteen tarttuminen tarkoittaa, että yhdessä hänen kanssaan paljastamme egon salaisen suunnitelman ja näemme sen sellaisena kuin se on. Tämä saavutetaan sillä, että päivittäin harjoittelemme näkemään sen, kuinka valitsemme nämä huonosti toimivat, maagiset puolustuskeinot. Tuska, jota koemme tuomitsevuutemme ja sairauksiemme takia, motivoi meitä päästämään näistä toimimattomista puolustuskeinoista irti ja siten hyväksymme Sovituksen.

(5:1) Se, että niin nopeasti unohdat oman osasi tekemästäsi ”todellisuudesta”, saa puolustuskeinot näyttämään joltakin sellaiselta, jota et pysty itse hallitsemaan.

Ajattelemme: ”Minä en ole se, joka päätti olla sairas; jokin tai joku teki tämän minulle.” Ei ole väliä, puhummeko virustaudista tai negatiivisista ajatuksista. Suunnitelma vaatii minua uskomaan, että minä olen seuraus ja jokin muu on syy. Kun en tajua, että minä lavastin tämän itse – olen salaa iloinen siitä, että olen poissa tolaltaan ja sairas, vaikka se merkitsisi jopa kuolemaani – luulen päässeeni pälkähästä. Muista tämä hyytävä lause:

”Katso minua veli, sinun kätesi kautta minä kuolen.” (T-27.I.4:6).

(5:2) Mutta sen, minkä olet unohtanut, voit muistaa jälleen edellyttäen, että olet halukas harkitsemaan uudelleen päätöstä, jonka unohdus on peittänyt jo kahteen kertaan.

Kun olemme unohtaneet egon suunnitelman, kaikki näyttää toivottomalta. Siksi Jeesus sanoo, että egon suunnitelma on ”vedenpitävä”, mutta koska Pyhä Henki on läsnä mielessämme, suunnitelma ei ole ”Jumalanpitävä” (T-5.VI.10:6). Se mitä vaaditaan, jotta voimme valita kaikki hullut kuvitellut tekomme kumoavan Pyhän Hengen suunnitelman, on ymmärtää, ettei meidän suunnitelmamme toimi. Tämän kurssin oppimisen motivaatio on tuskamme ja onnettomuutemme, joiden ymmärrämme johtuvan valinnastamme eikä mistään muusta. Tämä edellyttää ”halukkuutta harkita uudelleen päätöstä”, mikä on mahdotonta, jos pysymme ilman mieltä olevina eli mielettöminä, emmekä edes tiedä, että on olemassa päätös, jota voi harkita uudelleen.

Tärkeintä on siis se, että meidän on palattava mieleen, jossa väärä päätös tehtiin ja joka voidaan nyt kumota. Lause ”unohdus on peittänyt jo kahteen kertaan” kertoo unohduksen kaksinkertaisesta kilvestä, jonka ensimmäinen kilpi on mielessä oleva syyllisyys, joka estää päätöksentekijää valitsemasta totuutta. Toinen kilpi on maailma, joka suojelee meitä näkemästä mielessä olevaa syyllisyyttä. Maailma toimii kilpenä, koska kun näen syyllisyyteni sinussa, minun ei tarvitse tunnustaa sitä itsessäni. Mielessä oleva syyllisyys taas suojaa minua totuudelta siitä, Kuka olen. Lisäksi syyllisyys ajaa minua poispäin mielestäni, joten en voi koskaan harkita päätöstä uudelleen, koska syyllisyys on päätös (muttei ontologinen todellisuus), jonka avulla voin säilyttää yksilöllisen olemassaoloni. Yhteenvetona: ensimmäinen kilpi on syyllisyys, joka suojelee minua valitsemasta Jumalan Rakkautta mielessäni, ja toinen on maailma ja keho, jotka suojelevat mielessä olevaa syyllisyyttä.

(5:3) Muistamattomuutesi on vain merkki siitä, että mitä haluihisi tulee, tekemäsi päätös on yhä voimassa.

Kun emme muista virheellistä valintaamme yksilöllisyydestä, se johtuu siitä, että suojelemme tätä päätöstä. Toisin sanoen unohtaminen on aktiivinen päätös. Se ei johdu stressistä tai vanhenemisesta, vaan mielen päätöksestä: ”Haluan säilyttää erillisen olemassaoloni, mutta en halua olla vastuussa erillisyyden aiheuttamasta tuskasta. Siksi unohdan päätökseni ja syytän jotakuta toista.”

(5:4-6) Älä erehdy pitämään sitä tosiasiana. Puolustuskeinojen tehtävänä täytyy olla tehdä tosiasiat sellaisiksi, että niitä ei tunnisteta. Se on niiden tarkoitus, ja juuri sen ne tekevät.

Tosiasia ei ole se, että olen erillinen yksilö, vaan se, että olen Jumalan lapsi. Tämä on Sovituksen periaatteen merkitys – eroa Jumalasta ei koskaan tapahtunut. Kaikkien puolustuskeinojen tarkoitus on estää meitä muistamasta tätä tosiasiaa. Egon ”tosiasia” on, että valitsimme yksilöllisyytemme Jumalan sijaan. Kaikki muu puolustaa tätä totuutta, emmekä siksi muuta mieltämme.

Ego siis keksii tarinan synnistä, syyllisyydestä ja pelosta – joka tarjoaa vastakohdan Jumalan rakastavan Ykseyden tosiasialle – ajaakseen meidät pois mielestämme, kirjaimellisesti ja kuvaannollisesti. Egon tarinan mukaan synti, syyllisyys ja pelko ovat tosiasioita, joista seuraa se väistämätön tosiasia, että Jumala rankaisee meitä. Siksi me pakenemme mieltä ja muodostamme maailman piiloutuaksemme kehoon. Tästä fyysisestä identiteetistä tulee nyt tosiasia: kehoni on sairas tai kärsii sen vuoksi, mitä joku muu on tehnyt sille. Keräämme todistajia kivulle vahvistaaksemme kehon todellisuuden: faktattomia tosiasioita, joilla puolustaudutaan faktattomia tosiasioita vastaan. Näin etäännymme unen ainoasta tosiasiasta: virheellisestä valinnastamme todellista Tosiasiaa vastaan. Ihmeiden oppikurssin – ja erityisesti tämän oppitunnin – tarkoituksena on saada meidät muistamaan, mitä olemme tehneet, jotta voimme unohtaa virheellisen valintamme. Tämä on oikeanlaista unohtamista.

Ennen kuin jatkamme harjoituksen kuudenteen kappaleeseen, haluaisin esittää vielä muutaman huomautuksen puolustuskeinoista. Muista miten Jeesus monta kertaa tähdentää, että tarkoituksen ymmärtäminen on tärkeintä. Hän sanoo esimerkiksi, että ainoa kysymys, joka meidän pitäisi koskaan kysyä mistään asiasta, on: ”Mikä tarkoitus sillä on?” (T-4.V.6:7-10; T-24.VII.6; T-29.VI.5). Ymmärtämällä tarkoituksen ymmärrämme aiempien tapahtumien merkityksen ja ymmärrämme puolustuskeinojen käytön. Jos ajattelemme, että totuus on abstrakti, ehyt ja kokonainen, niin täydellinen tapa egolle puolustautua totuutta vastaan on huolehtia siitä, että päätöksentekijä ei koskaan muuta mieltään ja valitse Pyhää Henkeä. Joten ego tekee yksityiskohtien maailman, joka on täydellinen vastakohta totuuden kokonaisuudelle. Näitä yksityiskohtia kerätään yhteen ja niistä kootaan olemattomia ongelmia, joiden ratkaisemisen yrittämiseen käytämme kaiken aikamme ja energiamme. Tämä massiivinen puolustus palvelee todellisen ongelman piilottamista. Todellinen ongelma on mielessä, joka on valinnut egon.

(6:1) Jokainen puolustuskeino ottaa todellisuudesta pieniä palasia ja järjestää ne uudelleen piittaamatta lainkaan niiden todellisesta suhteesta toisiinsa, jolloin sen rakentaa harhakuvan sellaisesta kokonaisuudesta, jota ei ole olemassa.

Puolustautuminen kehittelee olemattoman ongelman, joka näyttää olevan itseään ylläpitävä kokonaisuus. Tämän päivän harjoituksen yhteydessä ongelma tai puolustuskeino on sairaus. Ego opettaa meille, että kipu paikantuu kehoon, ja keho on itsenäinen kokonaisuus. Näin ollen hankalan olomme syy on kehossa (sairaus) ja lääke (maaginen apu) kohdistetaan kehoon. Emme koskaan oivalla, että todellinen ongelma on mielen päätöksessä egon suhteen. Seuraava Tekstin kohta heijastaa tätä asiaa erityisyyden unen kontekstissa:

Mitään sellaista erityisyyden unta ei ole olemassakaan – olipa se muodoltaan miten salainen tai valeasuinen tahansa, näyttipä se miten viehättävältä tahansa tai tarjosipa se miten hienovaraisesti tahansa toivoa rauhasta ja pakoa kivusta – jossa et kärsisi siitä, että olet tuominnut. Unissa syy ja seuraus ovat vaihtaneet paikkaa keskenään, sillä unen tekijä uskoo, että mitä hän teki, tapahtuu hänelle. Hän ei huomaa, että hän poimi langan sieltä, hitusen täältä ja kutoi kuvan tyhjästä. Sillä osat eivät kuulu yhteen, eikä kokonaisuus lisää osiin mitään, mikä antaisi niille merkityksen. (T-24.V.2)

(6:2) Juuri tämä prosessi tuntuu uhkaavalta, eikä suinkaan siitä seurauksena oleva lopputulos.

Toisin sanoen ongelma ei ole se, minkä ajattelemme sen olevan – ruumiillinen kipu, emotionaalinen trauma, tyhjentynyt pankkitili tai maailman ongelma. Ongelma tai uhka piilee siinä prosessissa, jossa valitaan egon pirstoutuminen.

(6:3) Kun kokonaisuudesta irrotetaan osia ja ne nähdään erillisinä ja kokonaisuuksina itsessään, osaset alkavat symboloida sitä, että kokonaisuutta vastaan on hyökätty, jolloin osasista oletetaan olevan seurauksia eikä niitä koskaan enää nähdä yhtenä kokonaisuutena.

Erilliset osaset ovat näennäisesti erillisiä Poikakunnan osasia, joista jokainen ajattelee olevansa kokonaisuus, kaikista muista erillään oleva entiteetti. Erillinen keho vahvistaa tämän todellisuudeksi. Ongelmana on kuitenkin se, että ajattelenpa ongelman olevan minun kehossani, sinun kehossasi tai maailmassa, niin kokemani tuska ei ole seurausta tietyistä kokemuksistani, vaan siitä, mitä ne symboloivat – ”tosiasiasta”, että olen olemassa siksi, että olen tuhonnut Jumalan. Tietyt kokemukset ”alkavat symboloida sitä, että kokonaisuutta vastaan on hyökätty” eli ne symboloivat syyllisyyttämme. Emme ole syyllisiä siihen, mitä olemme tehneet tai jättäneet tekemättä, sen enempää kuin olemme vihaisia siitä, mitä toinen teki tai jätti tekemättä. Nämä tunteet vain edustavat mielen tekemää valintaa egon puolesta. Alla oleva katkelma Tekstistä kuvaa lisää sitä, kuinka ego pyrkii saamaan tolkkua luonnostaan merkityksettömästä, illusorisesta maailmasta muodostamalla ”yhtenäisen” maailman, joka kuitenkin muodostuu erillisistä osasista:

Älä anna silmiesi nähdä unta ja korviesi todistaa harhoista. Ne tehtiin katsomaan maailmaa, jota ei ole olemassa, ja kuulemaan ääniä, jotka eivät voi aiheuttaa ääntä. … Sillä silmät ja korvat ovat aisteja, joissa ei ole järkeä, ja ne raportoivat vain sitä, mitä ne näkevät ja kuulevat. Ne eivät ole niitä, jotka näkevät ja kuulevat, vaan sinä olet se, joka liittää yhteen jokaisen rosoisen palasen ja järjettömän todisteen hitusen ja murusen saadaksesi niistä todistajat haluamasi kaltaiselle maailmalle. (T-28.V.5:3-4,6-7)

Tämä erillisten osasten maailma kiistää Kokonaisuuden – Jumalan maailmankaikkeuden – olemassaolon. Tällainen on egon tarkoitus puolustuskeinoilleen – sairaudelle ja vihalle – ja sekä yksilöllisten että kollektiivisten maailmojemme historia todistaa egon mission näennäisen menestyksen.

(6:4) Olet kuitenkin vaan unohtanut, että ne edustavat ainoastaan sitä, minkä itse olet päättänyt olevan totta ja millä olet korvannut totuuden.

Emme voisi pyytää selvempää toteamusta siitä, kuinka ego piilottaa meiltä tässä lauseessa ilmaistun ajatuksen. Ego ei halua meidän koskaan olevan kosketuksissa mielemme päätöksenteko-osaan ja pelkää oikeutetusti mielen voimaa valita sitä vastaan, mikä tapahtuu valitsemalla Jeesus opettajakseen. Ego tuomitsee päätöksentekijän ongelmaksi, koska päätöksentekijä voi lopettaa egon olemassaolon, aivan kuten päätöksentekijä antoi aikoinaan egolle sen todellisuuden. Tämän tuomion annettuaan ego muodostaa puolustukset, jotka ovat egon ajatusjärjestelmän perusta, huipentuen fyysiseen maailmankaikkeuteen, joka kätkee sen tosiasian, että on meidän oma valintamme olla omillamme. Tämä mielen valinta on ongelma ja se on sairautta, ei mikään fyysisyydessä ilmenevä.

(7:1-2) Sairaus on päätös. Se ei ole jotain, joka sinulle tapahtuu etsimättä ja joka tekee sinut heikoksi ja aiheuttaa sinulle kärsimystä.

Tämä ajatus on toistoa harjoituksen ensimmäisestä osasta, mutta tässä käsitellään erityisesti sairautta. Maailmamme todistaa sen ”tosiasian”, että asiat tapahtuvat meille. Tapahtumat, joihin emme voi vaikuttaa, tekevät meistä onnellisia tai surullisia, terveitä tai sairaita. Maailma on kuitenkin vain savuverho, joka kätkee mielen perustavanlaatuisen päätöksen olla ego. Tämä on ongelma, ja sen tunnistaminen on ratkaisu.

(7:3) Sairaus on oma valintasi, suunnitelma, jonka itse punot, kun totuus hetkeksi herää harhautuneessa mielessäsi ja koko maailmasi näyttää järkkyvän ja valmistautuvan katoamaan.

Maailma, joka ”näyttää järkkyvän ja valmistautuvan katoamaan”, on erillisyyden ja erityisyyden maailma, joka ilmentyy fyysisessä/psykologisessa olemassaolossamme ja joka on varjo mielen päätöksestä olla erillinen. Kun valitsemme Jeesuksen opettajaksemme, eli valitsemme asioiden oikaisun ongelman sijaan, ego pelkää ja iskee ilkeästi takaisin:

Egoa harhauttaa kaikki mitä teet, erityisesti milloin reagoit Pyhään Henkeen, koska silloin sen hämmennys kasvaa. Sen vuoksi ego on erityisen taipuvainen hyökkäämään sinua vastaan silloin, kun reagoit rakastavasti, koska se on arvioinut sinut rakkaudettomaksi ja toimit vastoin sen arviota. Juuri silloin se yhtäkkiä muuttuu epäluuloisesta häijyksi, koska sen epävarmuus lisääntyy. (T-9.VII.4:4-5,7)

Se maailma, joka ”järkkyy ja valmistautuu katoamaan”, on yksilöllisen olemassaolomme maailma. Puolustautuaksemme tätä järkkymistä vastaan päätämme nopeasti palata liittolaisemme ja ystävämme, eli egon ajatusjärjestelmän, puoleen:

Synnin ”ihanuus”, syyllisyyden hauras vetovoima, kuoleman ”pyhä” vahakuva ja pelko egon kostosta – koska vannoit veresi kautta, että et koskaan sitä hylkää… (T-19.IV-D.6:3)

Kun syyllisyys on valittu, se projisoidaan kehoon ja olemme sairaita, tai vihamme pyrkii tekemään jonkun toisen sairaaksi, koska hän on kohdellut meitä epäoikeudenmukaisesti. Kuten edellä selitettiin, niin kaikki tapahtuu hyvin nopeasti. Itse asiassa niin nopeasti, että unohdamme ongelman syntyneen mielessämme. Tiedämme vain, että olemme vihaisia, masentuneita ja tuskissamme, ilman muistikuvaa sen syystä, egon suureksi iloksi.

(7:4) Silloin sairastut, jotta totuus haihtuisi eikä enää uhkaisi omia rakennelmiasi.

”Rakennelmamme” ovat puolustuskeinoja, jotka näennäisesti suojelevat olemassaoloamme. Totuus tässä yhteydessä on henki, joka on todellisuutemme ja identiteettimme. Aineellinen, käsin kosketeltava keho näyttää kuitenkin todistavan, että todellisuutemme on kaikkea muuta kuin henki.

(8:1-2) Miten luulet sairauden voivan estää sinua näkemästä totuutta? Siten, että se todistaa todeksi sen, että keho ei ole sinusta erossa, jolloin sinun täytyy olla erossa totuudesta.

Tässä kohdassa perustavana oletuksena on, että keho ei ole totuus, koska totuus ei sisällä erillisiä yksityiskohtia, vaan se on kokonainen, muuttumaton ja ikuinen; täsmälleen päinvastainen kuin kehon ominaisuudet. Mutta jos samaistun kehooni – mitä tuskani todistaa – eikä keho ole totuus, minäkään en voi olla totuus. Tämä egon looginen argumentti pitää meidät erillään totuudesta.

(8:3) Kärsit kipua sen vuoksi, että keho kärsii ja tässä kivussa olet yksi sen kanssa.

Muista, että ego on vakuuttanut meille, että olemme kehoja, emmekä mieliä tai henkiä. Meillä on nimi ja identiteetti ja sellaisia kehoja ympärillämme, jotka reagoivat meihin ikään kuin olisimme olemassa kehoina. Olen jo viitannut harjoitukseen 190, ”Tuskan asemesta valitsen Jumalan ilon”, jossa sanotaan:

Jos Jumala on todellinen, tuskaa ei ole olemassa. Jos tuska on todellista, Jumalaa ei ole olemassa (OT-190.3:3-4).

Se on jompikumpi. Jos haluan todistaa, etten ole osa Jumalaa, mikä tarkoittaa, etten ole Hänen kaltaisensa – muuttumaton, iankaikkinen ja henki – minun tarvitsee vain olla tuskissani. Tämä lyö lukkoon fyysisen olemassaoloni ”faktan”, mikä tarkoittaa, että olen erilainen kuin miksi Jumala minut loi. Koska tuskani tuntuu hyvin todelliselta, Identiteettini Kristuksena voi olla vain unta.

(8:4) Näin ”todellinen” identiteettisi säilyy ja onnistut vaientamaan sinua vaivaavan omituisen ajatuksen, jonka mukaan kenties voisitkin olla jotakin muuta kuin tämä pieni tomumaja.

”Todellinen” on lainausmerkeissä, koska todellinen identiteettimme ei ole keho. Kuten aiemmin mainittiin, Jeesus viittaa usein kehoon, jota pidämme niin ihmeellisen tärkeänä, ”pienenä tomumajana”. Luulemme olevamme tämä keho unohtaaksemme loistavan Itsemme.

(8:5) Sillä katso, tämä tomu [keho] voi saada sinut kärsimään, jäsenesi vääntymään, sydämesi pysähtymään, ja se voi käskeä sinua kuolemaan ja lakkaamaan olemasta.

Kärsimys ja kuolema ovat jokaisen kokemuksia, jotka näyttävät todistavan, että maailma on todellinen ja keho on tosiasia. Jos näin olisi, identiteettimme henkenä olisi unta ja unelmaa, eikä se olisi mitään muuta kuin ohikiitävä ajatus. Muista, että egon puolustuskeinojen ainoa tarkoitus on saada meidät unohtamaan mielen päätös valita ego Pyhän Hengen sijaan.

(9:1-2) Näin ollen keho on vahvempi kuin totuus, joka pyytää sinua elämään, mutta ei voi voittaa sitä, että valitset kuoleman. Ja näin ollen keho on voimakkaampi kuin ikuinen elämä, Taivas heikompi kuin helvetti ja Jumalan Tahtoa voimakkaampi tahto vastustaa Jumalan Pojalleen tekemää pelastussuunnitelmaa.

Muista William Wordsworthin suurenmoinen repliikki: ”Maailma on liikaa kanssamme.” Maailma todellakin näyttää edustavan voimaa, joka ylittää Jumalan voiman. Tästä voimasta tulee todiste siitä, että ego on jälleen kerran voittanut Taivaan. Katsokaa, mitä voimme tehdä! Voimme tehdä elämän ja sitten saada sen loppumaan. Jumala ei voi tehdä tätä, sillä Hän luo vain elämää, ei kuolemaa. Se mitä me voimme tehdä tekee meistä elämän ja kuoleman herran. Näin me omaamme Jumalan voimaa suuremman voiman. Lisäksi hauras keho – ”tämä pieni tomumaja” – näyttää todistavan tämän mielenvikaisen ajatuksen tästä mahtipontisesta hulluudestamme olevan todellisuutta.

Jumalan suunnitelma on Sovituksen suunnitelma, mutta koska Jumalalla ei todellisuudessa ole suunnitelmaa, tämä vain heijastaa sitä tosiasiaa, että Jumalan tahto ja meidän tahtomme ovat samat. Tämä Tahdon ykseys ylittää kaiken uskon erillisyyteen, mukaan lukien uskon siihen, että voimme ensin hyökätä Jumalaa vastaan ja sitten päästä kuin koira veräjästä.

(9:3) Jumalan Poika on tomua, Isä epätäydellinen, ja kaaos istuu riemuiten Isän valtaistuimella.

Niin kauan kuin uskot olevasi olemassa tässä maailmassa, hyväksyt totuutena kaiken, mitä yllä olevassa lauseessa sanotaan. On todellakin mahdotonta uskoa, että elämäsi riippuu hengityksestä tai onnellisuutesi riippuu jonkun toisen ihmisen päähänpistoista – mitä me kaikki uskomme – hyväksymättä, että olemme todella voittaneet Jumalan. Itse asiassa: Jumalaa ei ole, on vain ego. Siksi ihmiset rakastavat julistaa: ”Minä olen Jumala.” Heidän egonsa huutaa ilosta: ”Olen olemassa, ja olen olemassa, koska voitin Taivaan.” Tämä on synnin perimmäinen merkitys:

Egon koko piiritetyssä linnoituksessa ei ole yhtään kiveä, jota puolustettaisiin yhtä raskaalla kalustolla kuin ajatusta synnin todellisuudesta – ajatusta, joka on luonnollinen ilmaus siitä, miksi Jumalan Poika on itsensä tehnyt ja mitä hän on. Egolle se ei ole mikään erehdys. Sillä se on sen todellisuus, se on se ”totuus”, josta se ei koskaan pääse eroon. Se edustaa Jumalan Pojan menneisyyttä, hänen nykyisyyttään ja hänen tulevaisuuttaan. Sillä hän on jotenkin onnistunut turmelemaan Isänsä ja muuttamaan Hänen Mielensä täydellisesti. Sure siis Jumalan kuolemaa, sillä synti on Hänet surmannut! Juuri se on egon toive, jonka se hulluudessaan luulee toteuttaneensa. (T-19.II.7)

(10:1) Tällä tavalla sinä suunnittelet omaa puolustustasi.

Näemme, miten mainiosti tämä toimii egon strategiana. Niin kauan kuin olen keho ja uskon olevani todellinen, minulla ei ole mieltä tai päätöksentekijää, enkä lisäksi voi valita mitään, koska ei ole Pyhää Henkeä, joka muistuttaisi minua Itsestäni ja Itseni Lähteestä. On vain tämä ”upea” keho, joka elää ja kuolee, kokee nautintoa ja tuskaa ja kaipaa oman erityisyytensä täyttymystä.

(10:2-4) Ja uskot jopa, että Taivas vapisee tällaisten mielipuolisten hyökkäysten edessä, hyökkäysten, joissa omat harhasi sokeuttavat Jumalan, totuus vääristyy valheeksi ja omat puolustuskeinosi orjuuttavat laillaan koko maailmankaikkeuden. Voisiko kukaan muu kuitenkaan uskoa harhoihin, kuin se, joka ne keksi? Kuka muu voisi nähdä ne ja reagoida niihin, ikään kuin ne olisivat tosia?

Meillä on siis tämä harhainen ja mahtipontinen ajatusjärjestelmä, jossa uskomme, että me olemme tehneet itsemme olemassa oleviksi siten, että olemme tuhonneet Taivaan. Kuitenkin, kun heräämme unesta ja katsomme taaksepäin, näemme tämän uskomuksen pohjimmaisen typeryyden, sillä vain hullu voi uskoa, että harhaluulot ovat todellisuutta. Unessa se näyttää kuitenkin hyvin todelliselta, sillä me olemme niitä, jotka uskovat siihen, toisin kuin Pyhä Henki, ja toisin kuin Jumala, joka ei edes tiedä unesta.

(11:1-3) Jumala ei ole tietoinen suunnitelmistasi, jotka tähtäävät Hänen Tahtonsa muuttamiseen. Maailmankaikkeus ei perusta laista, joiden avulla sinä luulit sitä hallitsevasi. Taivas ei kumarra helvettiä eikä elämä kuolemaa.

Tämä on jälleen yksi kohta Ihmeiden oppikurssissa, jossa sanotaan selvästi, että Jumala ei tiedä mitään hulluudestamme. Tämä on hyvä asia, sillä jos Hän tietäisi, se merkitsisi, että ego olisi todellinen ja mahdoton olisi tehty mahdolliseksi. Kaikkein lohdullisinta on, että Jumala ei edes tiedä meistä. Egolle tällainen toteamus on tietysti raivostuttava ja loukkaava. Silti se on unen ainoa todella pelastava ajatus, joka heijastaa Sovitusperiaatetta, jonka mukaan eroa Jumalasta ei koskaan tapahtunut. Jeesus siis esittää meille tässä egon uskomusjärjestelmän vastakohdan, josta hän puhui kappaleessa 9. Mitään sellaista ei ole tapahtunut, jolla todellisuus olisi muuttunut. Jumala pysyy Jumalana, eikä ole mitään muuta:

… kaikki Hänen tuntemansa on Yksi. … Hän tuntee yhden luomistyön, yhden todellisuuden, yhden totuuden ja vain yhden Pojan. Mikään ei ole ristiriidassa ykseyden kanssa. Totuus on yksinkertainen: se on yksi, eikä sille ole vastakohtaa. …. Se, mikä on kaikki, ei jätä tilaa millekään muulle (T-26.III.1:2-4,8,12).

(11:4) Muuta sinulle ei jää kuin valinta, ja sen mukaan voit ajatella että kuolet, kärsit sairaudesta tai vääristät totuuden jollakin tavalla.

Me uskomme tämän, mutta usko ei tee siitä todellista. Tekstin alussa Jeesus sanoo, että voimme vapaasti kieltäytyä vastaanottamasta perintömme, mutta emme ole vapaita määrittelemään, mikä perintömme on (T-3.VI.10:2). Voimme siis uskoa, että ego on aarteemme, mutta se ei tee siitä totta. Tällainen hulluus ei luo todellisuutta:

Voit rikkoa Jumalan lakeja mielikuvituksessasi, mutta et voi päästä niitä pakoon. Ne laadittiin sinun suojaksesi ja ne ovat yhtä loukkaamattomia kuin turvallisuutesikin (T-10.j.1:5-6).

Sinä et ole hyökännyt Jumalaa vastaan, vaan rakastat Häntä todella. Voisitko muuttaa todellisuuttasi? Kukaan ei voi tahtoa tuhota itseään. …. Se mitä luulet olevasi, voi olla hyvin vastenmielistä, ja se mitä tämä omituinen mielikuva saa sinut tekemään voi olla hyvin tuhoisaa. Tuho ei kuitenkaan ole sen todellisempaa kuin mielikuva, vaikkakin ne, jotka epäjumalia tekevät, myös niitä palvovat. Epäjumalat eivät ole mitään, mutta niiden palvojat ovat Jumalan Poikia sairauden kourissa. (T-10.III.1:1-3,6-8)

(11:5-8) Luomisella ei ole mitään tekemistä minkään tällaisen kanssa. Puolustuskeinot ovat suunnitelmia, jotka yrittävät kukistaa sen, mitä vastaan ei voi hyökätä. Muuttumaton ei voi muuttua. Ja täysin synnitön ei voi tehdä syntiä.

Toistamiseen: puolustuskeinot muodostavat psykoottisen ajatusjärjestelmän, jonka tarkoituksena on puolustautua sitä psykoottista ajatusta vastaan, että mahdoton on tapahtunut, todellisuus on unta ja uni on todellisuutta. Siitä huolimatta synnin hulluudella ei ole mitään vaikutusta totuuteen eli siihen, että todellisuudessa olemme henki, joka on luotu yhdeksi Jumalan kanssa, yhtä synnittömäksi kuin Hän.

(12) Tämä on yksinkertainen totuus. Se ei kumarra valtaa eikä itse ole voitonriemuinen. Se ei vaadi tottelevaisuutta eikä yritä todistaa, miten säälittäviä ja turhia omat puolustusyritelmäsi ovat sen muuttamiseksi. Totuus ei muuta tahdo kuin antaa sinulle onnea, sillä se on sen tarkoitus. Ehkä se hieman huokaisee, kun heität sen lahjat menemään, ja kuitenkin se tietää täydellisen varmasti, että mitä Jumala sinulle tahtoo, se sinun on otettava vastaan.

Jeesus selittää jälleen, että Pyhä Henki yksinkertaisesti muistuttaa meitä toisesta valinnasta, jonka voimme tehdä. Hän ei tee mitään, koska ei ole mitään, mitä pitäisi tehdä. Hän ei ratkaise olematonta ongelmaa, sillä se vahvistaisi maailman olosuhteet todellisiksi. Ego haluaisi, että Pyhä Henki käsittelisi ongelmiamme täällä. Hän kuitenkin vain loistaa totuutta, kuin majakka mielessä, kutsuen harhailevan päätöksentekijämme takaisin kohti ainoaa merkityksellistä valintaa, jonka se voi tehdä. Sanomattakin on selvää, että viimeinen lause totuuden huokauksesta on tarkoitettu runollisesti, sillä totuus ei huokaa. Tämä ihana kuva korjaa egon kuvaa totuudesta tuhoajana, kuvaten totuuden ystävällisesti odottavan paluutamme, haluten vain, että hyväksymme sen tarjoaman onnellisuuden.

(13:1) Juuri tämä tosiasia todistaa, että aika on harhaa.

Tosiasia on, että se, mitä Jumala tahtoo meille, on otettava vastaan, sillä Hän tahtoo, että olemme osa Häntä, mikä tarkoittaa, että me olemme osa Häntä. Olemme jo saaneet Jumalan iankaikkisen elämän ja rakkauden lahjat, koska emme ole erillään Hänestä. Siitä huolimatta pyrimme epätoivoisesti kieltämään tämän todellisuuden, vahvistaen harhaa siitä, että itse luomamme lahjat – olemassaolo ja erityisyys – ovat oikeasti totta. Ne eivät kuitenkaan voi sammuttaa totuuden valoa – omistaminen ja oleminen ovat yhtä, samoin kuin antaminen ja saaminen:

Vapautumisjulistukseksi on omassa mielessäsi, vaikka ego kieltääkin sen. Jumala on antanut sinulle kaiken. Tämä ainoa tosiasia merkitsee sitä, että egoa ei ole olemassa, mikä tekee sen äärettömän pelokkaaksi. Egon kielellä ”omistaminen” ja ”oleminen” ovat eri asia, mutta Pyhälle Hengelle ne ovat sama asia. Pyhä Henki tietää, että sinulla sekä on kaikki, että sinä olet kaikki. Erottelu tässä suhteessa on mielekästä ainoastaan silloin, kun ”saamisen” ajatus – joka viittaa puutteeseen – on jo hyväksytty. Siksi me emme tee mitään eroa Jumalan Valtakunnan omistamisen ja Jumalan Valtakuntana olemisen välillä. (T-4.III.9)

(13:2-3) Sillä aika saa sinut ajattelemaan, että se, mitä Jumala on antanut sinulle, ei ole totta nyt, vaikka sen onkin oltava totta. Jumalan ajatukset eivät mitenkään ole kiinni ajassa.

Me olemme ajatus Jumalan mielessä, ja tämä identiteetti pysyy ajan ulkopuolella. Näin Jeesus korjaa perinteisen näkemyksen hyvien tekojen tekemisestä sen toivossa, että Jumalan lahjat voisi saada joskus tulevaisuudessa, joko tässä elämässä tai sen jälkeen. Tässä onkin yksi Ihmeiden oppikurssin pääteemoista: Jumalan rakkaus on erillään ajasta, samoin kuin on todellisuutemme, ja siinä Hänen lahjansa on sekä annettu että vastaanotettu. Hänen rakkautensa ei ole jotain, jonka ansaitsemme tai josta maksamme. Me vain yksinkertaisesti hyväksymme – nykyhetkessä – todellisuutemme Jumalan Ajatuksena. Jumala kärsivällisesti odottaa päätöstämme muistaa tämän:

Jumalan sinusta ajattelema Ajatus pysyy täydellisen muuttumattomana, vaikka sinä oletkin sen unohtanut. Se tulee aina olemaan täsmälleen samanlainen kuin se oli ennen unohduksesi aikaa, ja tulee olemaan täysin samanlainen kun sen muistat. Ja se on sama sen ajanjakson sisällä, jonka aikana sinä unohdit. (T-30.III.7:6-8)

(13:4) Sillä aika on vain yksi merkityksetön lisäpuolustuskeino, jonka teit totuutta vastaan.

Myöhemmissä harjoituksissa käsittelemme aikaa syvällisemmin. Mutta tässä lauseessa todetaan, että aika on vain yksi puolustuskeinoista, osa erillistä maailmaa, joka pyrkii todistamaan olemassaolomme yksilöllisenä kokonaisuutena kehossa, ajan ja avaruuden olentona. Muista, että egon ajallinen maailma (mennyt, nykyinen ja tuleva) on vain egon epäpyhän kolminaisuuden (synnin, syyllisyyden ja pelon) heijastamista muodon tasolle. Aika näyttää todelliselta, koska uskomme, että synti, syyllisyys ja pelko ovat todellisia, mutta aika on yhtä merkityksetön kuin on sen lähdekin.

(13:5) Kuitenkin se, mitä Hän tahtoo, tapahtuu täällä nyt, ja sinä olet yhä sellainen, miksi Hän sinut loi.

Toisin sanoen: mitään ei ole tullut Luojamme ja Lähteemme ja meidän väliin. Tämä erittäin tärkeä teema on yksi Oppilaan työkirjan peruskivistä, kuten olemme nähneet, samoin kuin Tekstiosan ja Opettajan käsikirjankin. Esimerkiksi:

Tulemme iankaikkisesta iankaikkiseen olemaan sellaisia, miksi Jumala meidät loi, emmekä toivo mitään muuta kuin Hänen Tahtoaan omaksemme. Muuta tahtoa koskeva harha on kadonnut, sillä tarkoituksen ykseys on löydetty. (OK-28.5:8-9).

(14:1-2) Totuudella on voima, joka täysin ylittää puolustautumisen, sillä siellä, minne totuuden on sallittu astuvan, eivät mitkään harhat enää voi asua. Ja totuus sarastaa jokaisen sellaisen ihmisen mieleen, joka haluaa laskea aseensa ja lakata leikkimästä turhanpäiväisillä asioilla.

Meidän velvollisuutemme on laskea aseemme ja siirtää syrjään puolustusjärjestelmämme, ja se tapahtuu vähäisellä halukkuudella palata siihen paikkaan mielessä, jossa valitsimme Jeesusta vastaan. Nyt valitsemme hänen puolestaan ja katsomme hänen rakastavien silmiensä kautta kaikkea, minkä olemme tehneet todeksi. Hän ei voi tuoda totuutta meille. Hän on totuus. Me tuomme harhamme hänen luokseen. Katsomme tuomitsematta kaikkia niitä harhoja, joita olemme luoneet maailmassa ja väärissä mielissämme. Kun katsomme niitä hänen kanssaan, ne katoavat, koska ne eivät olleet mitään. Kun harhat tuodaan totuuteen, totuuden valo loistaa ne pois:

Egon tuominen Jumalan luokse ei ole muuta kuin virheen tuomista totuuden luokse, missä se oikaistaan, koska se silloin kohtaa vastakohtansa. Virhe tehdään tekemättömäksi, koska silloin ristiriita ei pysty enää olemaan voimassa. Miten kauan ristiriita voi pysyä voimassa sen jälkeen, kun sen mahdoton luonne on selkeästi paljastunut? Jos jokin häviää valkeuteen, sitä vastaan ei hyökätä. Se yksinkertaisesti vain häviää, koska se ei ole totta. (T-14.IX.2:1-5)

(14:3) Totuuden voi löytää milloin tahansa; vaikka tänään, jos haluat harjoitella totuuden toivottamista tervetulleeksi.

Meidän ei tarvitse odottaa jotakin tulevaa aikaa saadaksemme totuuden todellisuudeksemme. Se tapahtuu juuri sillä hetkellä, kun toivotamme sen tervetulleeksi, koska olemme tietoisia siitä, kuinka paljon me emme halua sitä ja kuinka pystytämme erityisyyden puolustuskeinoksi pitääksemme totuuden loitolla. Sellaista rehellisyyttä Jeesus pyytää meitä osoittamaan.

(15:1-3) Tämä on tarkoituksemme tänään. Tulemme omistamaan neljännestunnin kahdesti tämän päivän aikana sille, että pyydämme totuutta tulemaan luoksemme ja tekemään meidät vapaiksi. Ja totuus tulee, sillä se ei koskaan ole ollut meistä erossa.

Kuten olemme nähneet, totuus ei tule meidän luoksemme, vaan me tulemme sen luokse. Meidän, jotka eksyimme pois, kun valitsimme egon harhat, on tultava takaisin, kuten tuhlaajapoika, aivan niin kuin Jeesus selittää tässä Tekstin kohdassa:

Kuuntele tuhlaajapojan tarinaa ja opi, mikä Jumalan aarre on ja mikä omasi: tämä rakastavan isän poika läksi kotoaan ja luuli tuhlanneensa koko omaisuutensa arvottomiin asioihin, vaikka hän ei niin tehdessään ollutkaan ymmärtänyt niiden arvottomuutta. Hän häpesi palata takaisin isänsä luokse, koska hän luuli loukanneensa tätä. Mutta kun hän palasi kotiin, isä toivotti hänet iloiten tervetulleeksi, koska poika itse oli isän aarre. Isä ei halunnut mitään muuta. (T-8.VI.4)

Tällainen on hyvä uutinen, ei vain tässä vertauskuvassa, vaan myös koko Ihmeiden oppikurssissa: totuus ei koskaan jättänyt meitä. Me vain uskoimme jättäneemme sen. Mielemme on vaeltanut erillisyysuneen, ja totuuden rakkaus on pysynyt tämän vaelluksen tuolla puolen, odottaen kärsivällisesti heräämistämme sen onnelliseen todellisuuteen.

(15:4-5) Se vain odottaa juuri sitä kutsua, jonka me tänään sille esitämme. Alamme kutsua sitä parantavalla rukouksella, jotta se auttaisi meitä nousemaan puolustuskeinojemme yläpuolelle ja antaisi totuuden olla sellainen kuin se on aina ollut.

Puolustuskeinomme ei ole egon strategia olla kehossa ja olla sairas, vaan haluttomuutemme katsoa tätä strategiaa suoraan ja sanoa: ”Ehkä olen väärässä siinä tavassa, jolla koen ja havaitsen tätä.” Näin ollen vähäinen halukkuutemme myöntää, että olemme olleet väärässä ja Jeesus oikeassa, sallii meidän astua puolustautumisemme ulkopuolelle ja rukoilla:

(15:6-7) Sairaus on puolustautumista totuutta vastaan. Hyväksyn totuuden siitä, kuka minä olen, ja annan mieleni täysin parantua tänään.

Me emme paranna mieltämme, vaan me valitsemme sen, että annamme Sovitusperiaatteen läsnäolon parantaa mielemme. Nyt me valitsemme iloisesti ja halukkaasti tämän periaatteen itsellemme.

(16:1) Parannus leimahtaa avoimen mielesi yli, kun rauha ja totuus kohoavat siihen ottaakseen sodan ja turhien kuvitelmien paikan.

Jotta paraneminen voisi tapahtua, minun on ensin ymmärrettävä, että olen valinnut ”sodan ja turhat kuvitelmat” – jokapäiväisen elämäni taistelukenttänä – jotten muistaisi totuutta, joka on tämän taistelun tuolla puolen. Vasta tämän ymmärtämisen jälkeen voin käsittää, etten ole maailman tai sen näkymättömien voimien uhri. Ongelma on väärä päätökseni pitää Kristuksen rakkaus erillään itsestäni, vaikka koen synnynnäistä viehtymystä ja vetoa tätä rakkautta kohtaan. Väärä päätös kumoutuu sillä hetkellä, kun päätän muistaa, että olen yhtä Hänen Tahtonsa kanssa, joka on myös omani:

Siten saat jälleen takaisin oman tahtosi. Katso sitä avoimin silmin, niin että enää koskaan usko, että olet yläpuolellasi olevien asioiden, hallintasi ulottumattomissa olevien voimien tai sellaisten ajatusten armoilla, jotka tulevat sinulle vastoin tahtoasi. Sinun tahtosi on katsoa kaikkea tätä. Mikään hullu halu, mikään vähäpätöinen uudelleen-unohtamista palveleva mielijohde, mikään pelon vihlaisu tai näennäisen kuoleman kylmä hiki ei voi vastustaa sinun tahtoasi. Sillä se, mikä sinua viehättää hunnun takana, sijaitsee myös syvällä sisimmässäsi, erottamattomana osana sitä ja täydellisesti yhtenä sen kanssa. (T-19.IV-D.7:3-7)

(16:2) Jäljelle ei jää yhtään pimeää nurkkaa, jota sairaus voisi kätkeä ja puolustaa totuuden valolta.

Sairaus, yksi egon tärkeimmistä puolustuskeinoista, pitää meidät pimeydessä, koska se juurruttaa meidät kehon pimeyteen. Tämä pimeys heijastaa syyllisyyttä, joka kätkee Pyhän Hengen valon täyttämän läsnäolon mielessämme. Vihalla on sama tarkoitus – se suojelee syyllisyyden pimeitä kulmakiviä, jotka puolustavat meitä totuuden valoa vastaan. Voimme lukea Tekstiosan viimeisiltä sivuilta näistä synkistä erillisyyden ja pirstoutumisen kuvista – joista sairaus ja viha ovat merkittävimpiä – mutta joilla ei ole voimaa vastustaa Kristuksen, Itsemme, voimaa ja majesteettisuutta:

Sinun tekemäsi mielikuvat eivät voi voittaa sitä, mitä Itse Jumala haluaa sinun olevan. Älä siis koskaan pelkää kiusausta, vaan näe se sellaisena kuin se on: uutena mahdollisuutena valita vielä kerran ja antaa Kristuksen voiman jäädä vallitsemaan joka tilanteessa ja joka paikassa, jonne ennen kohotit itseäsi koskevan mielikuvan. Sillä se, mikä näyttää peittävän Kristuksen kasvot, on voimaton Hänen majesteettiutensa edessä ja häviää Hänen pyhän näkökykynsä edestä. … Yhteenkään harhaan ei enää uskota, eikä yksikään pimeyden tahra jää enää kätkemään Kristuksen kasvoja keneltäkään. (T-31.VIII.4:1-3; 12:5)

(16:3-4) Mieleesi ei jää yhtään uniesi luomaa hämärää hahmoa eikä niiden kätkettyjä ja merkityksettömiä, vastakkaisia tarkoituksia, joita mielenvikaisena etsisit. Mielesi tulee parantumaan kaikista niistä sairaista toiveista, joita se yritti arvovallallaan saada kehon tottelemaan.

Erillisyyden uniemme hämärät hahmot ovat vain varjoja mielessä olevien synnin, syyllisyyden, pelon, hyökkäyksen ja kuoleman hämäristä hahmoista. Niillä on kaksinainen tarkoitus, joka liittyy siihen erityisyyteen, jonka mukaan jokainen meistä elää. Tämä nähdään esimerkiksi erityisessä rakkaudessa: toisaalta tarkoituksemme on saada ja antaa rakkautta ja toisaalta tappaa; toisaalta etsimme onnellisuutta ja toisaalta pidämme todellisen toivon onnellisuudesta piilossa tietoisuudeltamme.

(17) Täten kehosi on parantunut, sillä sairauden syy on avattu parannukselle. Huomaat, että olet harjoitellut hyvin, jos sinulla ei ole minkäänlaisia tuntemuksia kehostasi. Jos onnistut siinä, et tunne itseäsi terveeksi etkä sairaaksi, et tunne kipua etkä mielihyvää. Mielessäsi ei ole mitään vastetta sille, mitä kehosi tekee. Vain kehon käyttökelpoisuus on jäänyt jäljelle, eikä muuta.

Kun Jeesus sanoo ”täten kehosi on parantunut”, niin sitä seuraavat lauseet tekevät selväksi, että hän ei puhu kehossa tapahtuvasta muutoksesta. Jos seuraat hänen ohjaustaan, olet samaistunut mieleesi, ja koska mieli on ajan ja paikan ulkopuolella, olet kehon unen ulkopuolella. Täten:

Minään tiettynä hetkenä kehoa ei ole edes olemassa. (T-18.VII.3:1)

Pyhässä hetkessä, johon tässä viitataan, ei ole kehoa. Jeesuksen rakkauteen yhdistyneinä emme voi olla erillisiä, joten ei ole aiemmin mainittua unohduksen kaksoiskilpeä: egon epäpyhää kolminaisuutta eli syntiä, syyllisyyttä tai pelkoa, joilla puolustautua mielen päätöksentekijää vastaan, eikä kehoa, jolla puolustautua tätä egon epäpyhää kolminaisuutta vastaan.

Kun koen Jeesuksen rakkautta ja rauhaa, kehoni ei tunne mitään – ei hyvää, pahaa, ei mitään. ”Tunnen” Jumalan Rakkauden, joka on mielessä, jolla ei ole mitään tekemistä kehon kanssa. Siksi Ihmeiden oppikurssissa ei ole kyse kehon parantamisesta, jota ei voida koskaan parantaa, koska se ei ole koskaan ollut sairas. Seisoessamme Jeesuksen kanssa Pyhässä Hetkessä havaitsemme kehon oikein: kipu, epämukavuus ja kaikki elämämme järkytykset ovat luokkahuoneita, jotka heijastavat mielen päätöstä olla ego. Siten opimme, että mielemme päätti olla sairas ja onneton. Ennen tiesimme vain, että kehoomme sattui tai että se oli yksinäinen, surullinen tai haltioissaan. Kaikki keskittyi kehoon. Jeesuksen avun pyytäminen tarkoittaa sitä, että katsomme hänen silmiensä läpi omien silmiemme sijaan, ymmärtäen, että keho on vain keino, jonka avulla meitä muistutetaan, että meillä on mieli, joka valitsi syyllisyyden rakkauden sijaan; yksilöllisyyden ykseyden sijaan; egon Pyhän Hengen sijaan. Tätä tarkoittaa lause ”täten kehosi on parantunut.”

Yksi anteeksiannon keskeisistä merkityksistä on niiden projektioiden pois nostaminen, jotka sijoitin sinun päällesi. Ei ole mitään anteeksiannettavaa, koska olet tehnyt vain sen, minkä halusin sinun tekevän, sillä halusin syntini lepäävän sinun päälläsi:

Kun olet vihainen, eikö se aina johdukin siitä, että joku ei ole onnistunut täyttämään hänelle antamaasi tehtävää? Ja eikö siitä tulekin ”syy”, jonka ansioista hyökkäyksesi on oikeutettua? (T-29.IV.4:1-2)

Näin ollen meidän ihmissuhteemme eivät parane, vaan mieli. Samoin todellisessa paranemisessa synnin projektioni nostetaan pois sinun kehostasi, johon laitoin ne. Aivan kuten ihmissuhteeni ”paranee”, kun valitsen Jeesuksen egon sijaan, niin kehoni ”paranee”, kun teen oikean valinnan. Paraneminen on anteeksiannon tavoin yksinkertaisesti projektioiden pois vetämistä toisen kehosta tai omastani. Kehosta tulee väline, joka muistuttaa meitä todellisen tuskan ja ilon lähteestä: mielestä. Jeesus korostaa tätä periaatetta myös käsitellessään sitä paranemista, jota voi tapahtua psykoterapiassa:

Tämän huomaaminen [että anteeksianto parantaa anteeksiantamattomuuden] on psykoterapian lopullinen päämäärä. Miten se saavutetaan? Terapeutti näkee potilaassa kaiken, mitä hän ei ole antanut anteeksi itselleen, jolloin hänelle annetaan uusi mahdollisuus tarkastella sitä, ottaa se uudelleen arvioitavaksi ja antaa se anteeksi. Kun näin tapahtuu, hän näkee syntiensä häipyneen menneisyyteen, jota ei enää ole täällä. Mutta ennen kuin hän näin näkee, hän pakostakin ajattelee, että paha ahdistaa häntä täällä ja nyt. Potilas toimii valkokankaana, jolle terapeutti projisoi syntinsä, jolloin hän pystyy antamaan niiden häipyä. Mutta jos hän jättää näkönsä valkokankaalle yhdenkään synnin, hänen tervehtymisensä on osittaista eikä varmaa. (P-2.VI.6)

Paranemisella ei siis ole mitään tekemistä potilaan eikä terapeutin toimenpiteiden kanssa, vaan kyseessä on vain ja ainoastaan terapeutin projektioiden poistaminen potilaasta:

Paraneminen tapahtuu sillä hetkellä, kun terapeutti unohtaa arvostella ja tuomita potilasta. (P-3.II.6:1)

Tämä paranemisen periaate on tärkeää ymmärtää, jotta vältetään juuttuminen ajatukseen, että kehon pitäisi voida paremmin tai sen pitäisi muuttua. Tämä ajatus löytyy myös tämän hyvin tutun lauseen taustalta:

Älä sen vuoksi yritä muuttaa maailmaa, vaan valitse mieluummin mielesi muuttaminen maailman suhteen. (T-21.j.1:7)

Ongelma ei ole maailma, vaan ajattelumme maailmasta – syntimme ja syyllisyytemme projektiot. Sama pätee fyysiseen sairauteen, joka on kehoon projisoitua syyllisyyttämme. Kun vedämme projektiot pois, syyllisyys häviää ja niin häviää myös sairaus (mielestä, ei välttämättä kehosta). Seuraavassa harjoituksessa sairaus samaistetaan erillisyyteen, mielen hulluuteen, jolla ei ole mitään tekemistä kehon kanssa.

(18:1) Ehkä et ymmärrä, että tämä poistaa ne rajoitukset, jotka olit kehollesi asettanut antaessasi sille erilaisia päämääriä.

Tämän olemme nähneet. Tarkoituksen, jonka annoimme keholle, oli olla rajoittunut minä: erillisyyden, synnin, syyllisyyden ja hyökkäyksen symboli. Poistamalla tuon tarkoituksen Pyhän Hengen kautta, keho tulee terveeksi, koska se ei ole koskaan ollut sairas. Ihmeiden oppikurssissa positiivinen muodostuu negatiivisen kumoamisesta. Ainoa todellinen positiivinen on Jumalan Rakkaus, ja sen heijastus – anteeksianto – purkaa egon syyllisyyden ja vihan. Siksi terveenä tai parantuneena oleminen on vain sen virheellisen uskomuksen kumoaminen, että voisimme olla sairaita. Muista, että paranemisella ei ole mitään tekemistä kehon kanssa, vaan ainoastaan sen kanssa, että syyllisyyden projektiot poistetaan mielestä.

(18:2) Kun luovut niistä, keholla tulee aina olemaan tarpeeksi voimia palvella kaikkia todella hyödyllisiä tarkoituksia.

Nämä hyödylliset tarkoitukset muodostavat luokkahuoneemme. Kehosta tulee symboli sen muistamisesta, että voimme tehdä toisen valinnan. Siinä piilee sen vahvuus – mieli korjaa kehon heikkouden egon erillisyyden ja pelon ajatusjärjestelmän varjoisena osasena.

(18:3) Kehon terveys on täysin varmaa…

Jälleen kerran, Jeesus ei puhu kehon terveydestä. Kehoa ei ole. Jokainen haluaa saada Jeesuksen kiinni virheistä, ja hänen kielensä muoto näyttää viittaavan siihen, että hän on ristiriidassa itsensä kanssa. Mutta kun ymmärrät sisällön hänen sanojensa takana, mahdolliset ristiriidat putoavat pois. Haluan muistuttaa oppilaita siitä, että kun he opiskelevat Ihmeiden oppikurssia ja soveltavat sitä elämäänsä, heidän ei pitäisi koskaan antaa Kurssin metafysiikan mennä liian pitkälle. Niin pysytään rehellisinä, varsinkin tämäntyyppisten lauseiden kanssa. Keho ei voi olla terve, koska sitä ei ole olemassa. Se näyttää olevan sairas, kun syyllisyys projisoidaan siihen, ja terveys on yksinkertaisesti sairauden ajatuksen poistamista kehosta. Terveys ei siis ole esimerkiksi onnistunutta taistelua tarttuvaa mikro-organismia vastaan. Siksi Jeesus sanoo:

Terveys on sisäistä rauhaa (T-2.I.5:11).

(18:3-4) Kehon terveys on täysin varmaa, koska sitä eivät rajoita aika, sää tai väsymys, ruoka ja juoma tai mitkään lait, joita ennen pakotit sen noudattamaan. Silloin sinun ei tarvitse tehdä mitään sen terveydeksi, sillä sairaus on tullut mahdottomaksi.

Sairautta ei pitäisi määritellä sen mukaan, miltä keho näyttää, olipa se sitten sinun kehosi tai jonkun muun keho. Kurssin opiskelijat haluavat usein tuomita, kun he harjoittavat tätä Kurssia, vainuten oireita. Kun se onnistuu, heidän egonsa iskee oireista kärsivään raukkaan ja sanoo: ”Ha! Katsos, et ole pyhä henkilö! Epäonnistut Kurssin kanssa!” Mutta sairaus on eroa, syyllisyyttä ja tuomiota, eikä sillä ole mitään tekemistä kehon kanssa.

(19:1) Tämä suojaus tarvitsee kuitenkin huolellista vartioimista, jos mielit sen säilyttää.

Tässä on jälleen lause, joka tulisi alleviivata yhä uudelleen. Huolellinen vartiointi ei tarkoita maailmaa tai kehoa, vaan erillisyyden ajatuksia. Nämä ovat sairautta; erityisesti ajatus syyllisyydestä, joka seuraa siitä, että valitaan egon yksilöllisyys Pyhän Hengen Ykseyden sijaan. Kehon suojauksen säilyttäminen tarkkailemalla huolellisesti mieltä tarkoittaa sitä, että ei projisoi. Näimme Työkirjan alkuosan harjoituksissa, kuinka Jeesus korosti mielemme tutkiskelukyvyn kehittämistä. Emme voi muuttaa ajatusta, josta emme ole tietoisia. Torjuminen ja kieltäminen suojaavat ajatuksia, jolloin niiden ei tarvitse muuttua; huolellinen tarkkailu edesauttaa niiden muuttumista.

(19:2) Jos sallit, että mielesi ajattelee hyökkääviä ajatuksia, myöntyy arvosteluihin tai tekee suunnitelmia tulevien epävarmojen aikojen varalle, olet taas ajatellut olevasi jotakin muuta kuin todella olet, ja samastuit kehoosi, mikä saa sinut hyökkäämään kehoasi vastaan, koska mieli on sairas.

Voimme nähdä tämän lauseen alkuosasta, että Jeesus määrittelee sairauden hyökkääviksi ajatuksiksi, tuomitsevuudeksi ja suunnitelmiksi ratkaista ongelmia, joita ei ole olemassa. Tämä on siis yhteenveto harjoituksista 135 ja 136. Hän sanoo, kuten aina, ettei tämä harjoitus merkitse mitään, ellet harjoita sitä päivä päivältä, hetki hetkeltä; tarkkailet, onko mielessäsi tuomitsevia ajatuksia tai ajatuksia erityisyydestä – eli sairauden ajatuksia. Nämä ajatukset sairastuttavat kehosi, ei välttämättä sairauden muodossa, jonka sinä tai muut voivat nähdä, vaan huonosti voimisen tunteen sisällössä, koska ei ole mitään keinoa välttää syyllisyyttä, kun hyökkäät. Sanomattakin on selvää, että tästä syystä ego ohjaa meitä tekemään juuri niin. Kun olet syyllinen, et enää muista, kuka olet Rakkauden lapsena, koska olet kadottanut itsesi kuvittelemalla egon olevan identiteettisi, puhumattakaan kaikkien muiden ihmisten identiteetin näkemisestä väärin.

(20:1) Jos näin kävisi, on siihen olemassa nopea lääke: älä anna puolustuskeinojesi loukata sinua enempää.

Tämä viittaa siihen, että et voi ”antaa nopeaa lääkettä”, ellet tiedä, että jokin on mennyt pieleen, minkä vuoksi sinun on oltava erittäin valppaana egosi suhteen. Jos todella haluat ilmaista rakkautesi Ihmeiden oppikurssia ja sen opettajaa kohtaan, pyydä häntä auttamaan sinua tarkkailemaan mieltäsi hyökkäys- ja tuomitsemisajatusten varalta, mikä on kaiken hankalan olon, levottomuuden ja sairauden lähde.

Puolustuskeinot, joihin Jeesus viittaa tässä, ovat sairautta: hyökkäävät ajatukset, tuomitseminen ja erityisyys. Sinun täytyy ymmärtää, että ne eivät vain satuta muita ihmisiä, ne satuttavat sinua.

(20:2) Älä erehdy sen suhteen, mikä on parannuksen tarpeessa…

Keho ei ole ”parannuksen tarpeessa”, vaan mieli – erityisesti mielen virheellinen päätös.

(20:2-7) … vaan sano itsellesi:

Olen unohtanut oman todellisuutensa, sillä erehdyin pitämään kehoa itsenäni. Sairaus on puolustautumista totuutta vastaan. Mutta minä en ole keho. Eikä mieleni voi hyökätä. Joten en voi olla sairas.

Sairaus on vain mielikuvituksemme tuotetta. Se on kirjaimellisesti uni, jonka tarkoitus on suojella meitä valitsemasta egoa vastaan ja Pyhän Hengen puolesta. Pyhä Henki opettaa meitä unohtamaan sen, minkä olemme muistaneet – egon väärän itsen, joka koostuu synnistä ja kehosta – ja muistamaan sen, minkä olemme unohtaneet – viattoman Identiteettimme henkenä. Kuten Jeesus muistuttaa meitä Tekstissä:

Oppiminen on mahdotonta ilman muistia, koska oppimisen on oltava johdonmukaista tullakseen muistetuksi. Siksi Pyhän Hengen opetukset ovat muistamisen oppitunti. Sanoin jo aikaisemmin, että Hän opettaa muistamista ja unohtamista, mutta unohtamista vain siksi, että se tekisi muistamisen johdonmukaiseksi. Sinä unohdat siksi, että muistaisit paremmin. (T-7.II.6:2-5)

Kenneth Wapnick, Ph.D.: Journey through the Workbook of A Course in Miracles

Suomentanut Marja Ikivalo