Tämän päivän aiheena on Ihmeiden oppikurssin työkirjan harjoitus 330: ”Tänään en vahingoita itseäni uudelleen.” En aio puhua itse oppitunnista, vaan keskityn otsikkoon ja siihen, miten siitä voisi olla meille hyötyä jokapäiväisessä elämässämme. Kurssin keskeisin asia on, ettei ole väliä, kuinka hyvin ymmärrät Kurssin teoriaa, vaan tärkeää on se, miten elät sitä. Tärkeää on se, miten kohtaat kaikki ne käytännön tilanteet, joita me kaikki kohtaamme: kaikki ne kokemukset, joita koemme oman kehomme kanssa tai muiden kehojen kanssa eläessämme tai niitä uutisissa katsellessamme. Tärkeää on se, miten käsittelemme niitä kaikenlaisia erilaisia tilanteita, joita me kaikki ihmiset koemme. Ja ideana on, että tämä kaikki tehdään uudella ja erilaisella tavalla.

Päivän harjoitus tähdentää – kuten koko Kurssinkin voidaan sanoa tähdentävän – että emme ole tietoisia siitä, kuinka vahingoitamme itseämme. Emmekä puhu tavanomaisesta itsemme satuttamisesta, kuten haavan tekemisestä sormeen leipää leikatessa tai itsemme polttamisesta kuumaa liettä koskiessa. Kurssi puhuu siitä, kuinka vahingoitamme itseämme valitsemalla vahingoittamista opettavan opettajan. Tämä opettaja on tietysti ego, ja se uskoo, että se vahingoitti Jumalaa, jotta me itse emme vahingoittuisi. Tällä tarkoitetaan sitä, että ego uskoo, että oli meille itsellemme vahingollista pysyä osana Hänen täydellistä Ykseyttään, ja jotta voisimme tehdä todeksi eromme tästä täydellisestä Ykseydestä ja olla itsenäinen, erillinen ja erityinen yksilö, Jumalaa oli vahingoitettava. Tälle on sana: synti. Teimme syntiä Luojaamme ja Lähdettämme vastaan eroamalla Hänestä.

Tästä tietysti seuraa syyllisyytemme: tunnen valtavaa syyllisyyttä siitä, mitä olen tehnyt. Silkan itsekkyyden ja oman edun tavoittelun takia uhrasin Jumalan ja ristiinnaulitsin Hänen Poikansa, jotta voisin olla olemassa erillisenä itsenäni. Sitten tekaisin maailman, joka oli päinvastainen kuin Taivas eli Jumalan maailma, jossa olen olemassa yksilönä ja kaikista muista erillään olevana kehona. On siis mahdotonta olla tuntematta syyllisyyttä. Se on kudottu DNA:hamme. Se on osa olemassaolomme kudosta, aivan kuten Rakkauskin on. Itse asiassa Kurssissa on kaksi eri termiä: ”oleminen” ja ”olemassaolo”. Henki on olemisen tilaa ja egon tila on pelkkää olemassaoloa. Joten sen sijaan, että olemisemme kudos olisi Rakkautta, meidän olemassaolomme kudos on syyllisyyttä. On mahdotonta olla tässä maailmassa kehona ilman tunnetta syyllisyydestä. Näin satutamme itseämme, koska syyllisyys vaatii rangaistusta.

Joten meille kerrotaan luvussa 27, että kaikista kärsimystemme monista syistä emme koskaan ajatelleet syyllisyyden olevan niiden joukossa. Syyllisyys on kärsimyksemme syy, tai vielä paremmin sanottuna: kärsimyksemme syy on mielen päätös syyllisyydestä. Tämä päätös on kärsimyksemme syy, koska syyllisyyttä ei oikeasti ole olemassa. Ja kuinka se, mitä ei ole olemassa, voisi aiheuttaa kärsimystä? Uskomme, että olemme syyllisiä, ja se on tuskamme syy, puhuimmepa sitten fyysisestä tai psyykkisestä kärsimyksestä tai molemmista.

Joten kun sanon ”En satuta itseäni enää tänään” tarkoitan, että olen tietoinen siitä, kuinka paljon oikeasti satutan itseäni. Mitä tämä sitten tarkoittaa käytännössä? No, jos syyllisyyteni aiheuttaja on uskomukseni siitä, että olen eronnut Lähteestäni ja tämä uskomus heijastuu elämääni täällä maailmassa, silloin syyllisyyteni lähde täällä maailmassa – joka on ontologisen syyllisyyteni varjo – on se, että erotan itseni muista ihmisistä. Miten erotan itseni muista ihmisistä? Minä tuomitsen heidät. Tai käytän heitä keinona omien tarpeitteni tyydyttämiseen, mitä Kurssi kutsuu erityiseksi rakkaudeksi. Näin minusta tulee riippuvainen heistä, joita käytän. Tai käytän heitä päästäkseni eroon syyllisyydestäni vihaamalla heitä. Siksi Kurssi puhuu erityisestä vihasta ja erityisestä rakkaudesta. Erityistä vihaa on kaikki valittamisemme ja vihamme ja kaikki se onnettomana oleminen, jonka koemme johtuvan siitä, mitä muut ihmiset tekevät meille. Erityistä rakkautta taas on se, kun maailma ja muut ihmiset antavat meille sen, mitä luulemme tarvitsevamme.

Mutta näissä molemmissa tilanteissa näemme muut ihmiset itsestämme erillisinä ja näemme heidän olevan erilaisia kuin mitä me itse olemme. Se meitä satuttaa. Se on tuskamme lähde. Erillisyys tai usko erillisyyteen on meidän kipumme lähde, koska se johtaa syyllisyyteen. Kun tämän ymmärrän, niin kun sanon: ”En satuta itseäni enää tänään” tarkoitan, etten valitse egoani – vahingoittamista ja vahingoittumista opettavaa opettajaa – ja kuuntele sen opastusta, joka kertoo, että voin paremmin, kun hyökkään muita ihmisiä kohtaan; kun tuomitsen muita ihmisiä; kun koen vihaa jotain muuta ihmistä kohtaan ja saan muutkin ihmiset yhtymään vihaamiseeni; kun sanon, että minun etuni eivät ole yhteiset jonkun toisen etujen kanssa; kun koen, että saan omakseni sen, mitä olen ottanut muilta – varsinkin kun haluan sinun viattomuutesi ja otan sen siten, että saan sinut tuntemaan syyllisyyttä.

Joten kun sanon harjoituksen 130 ja todella tarkoitan sitä, se on lupaus, jonka annan itselleni aamulla heräämisen hetkestä illalla nukkumaan menemiseen asti: valitsen rakkauden opettajan, en satuttamisen opettajaa. Valitsen paranemisen opettajan, en kärsimyksen opettajaa. Ja se tarkoittaa, että minun on tunnustettava, että muiden tuomitseminen ja se, etten näe etujemme olevan yhteiset on onnettomuuteni, masennukseni, ahdistukseni ja huonon vointini lähde.

Ja kun todella tunnen Jumalan rauhaa – eli kun todella haluan sitä – se tarkoittaa, että minun täytyy olla halukas luopumaan tuomitsemisesta. Tätä tarkoittaa avun pyytäminen Pyhältä Hengeltä tai Jeesukselta. Menen heidän luokseen kaiken tuomitsevuuteni kanssa ja pyydän heitä muistuttamaan minua siitä, että tämä ei ole sitä mitä haluan, koska se satuttaa minua, ja tänään päätän olla satuttamatta itseäni uudelleen.


Kenneth Wapnick, Ph.D: I will not hurt myself again today”_Themes from ”A Course in Miracles

https://www.youtube.com/watch?v=hpRwbG5Q58c


Suomentanut Marja Ikivalo