Sivusto ei tue käyttämääsi selainta. Suosittelemme selaimen päivittämistä uudempaan versioon.

Sielun integrointi ihmiselämään

 

Henkisellä polulla olevalla ihmisellä alkaa jossain vaiheessa tapahtua prosessi, jossa hän alkaa integroida sieluaan omaan ihmisyyteensä. Tämä prosessi on osa oman jumalaisen ytimemme löytämistä ja yksi askel matkalla kohti täydellistä integroitumista Lähteeseen.

 

Jotkut saattavat kokea sielun integroinnin hyvin korkealentoisina kokemuksina ja energioina. Toisille, kuten minulle, kyseessä on yllättävän arkinen asia. Integroin sielua pikkuhiljaa, arkisissa tapahtumissa. Vaikka välillä saan ihastuttavia kokemuksia esim. meditaation aikana, ne eivät ole – ainakaan tällä hetkellä – matkani pääasia, vaan pikemminkin lisämauste.   

 

Olen kokenut, että minulla sielun integrointia ovat edesauttaneet kolme tekemääni asiaa. Niiden tekemisen myötä elämäni on muuttunut huomattavasti aiempaa harmonisemmaksi ja mielekkäämmäksi. Sielun integroinnilla on siis konkreettista merkitystä ihmisen elämän laatuun!

 

1. Esteiden poistaminen

 

Oikeasti olen sitä mieltä, että sielun integrointia ei voi ihminen itse tehdä, persoonansa tahdonvoimalla. Sen tapahtuminen on ihmisen egomieltä suurempien voimien hallussa. Mutta se, mitä ihminen voi omalla persoonansa ponnistelulla tehdä, on poistaa esteitä sielun tieltä.

 

Ymmärrän asian niin, että sielu on koko ajan meissä. Se ei ole jossain tuolla ylhäällä, vaan holografisesti se on yhtä aikaa sekä meissä että ns. korkeammissa ulottuvuuksissa. Joten jos pysymme unessa ja kuvittelemme, että olemme vain nahkapukumme ja ihmisidentiteettimme, voimme kyllä sulkea silmämme sielun läsnäololta elämässämme, mutta oikeasti emme ole koskaan erillään tästä henkisestä osastamme.

 

Jos taas haluamme alkaa avata tietä sielun esiintulolle arkiseen ihmisen elämäämme, voimme poistaa yksi kerrallaan kaikki ne esteet, jotka itse olemme sielun tielle rakentaneet.

 

Tätä työtä voidaan kutsua monella eri nimellä ja sitä voidaan tehdä monella eri tavalla. Mutta pohjimmiltaan kyse on siitä, että valaisemme itsessämme kaiken sen pimeyden, joka estää hengen valon loistamisen sisällämme. Prosessia voi kutsua nimellä varjotyöskentely, tunnetyöskentely, traumatyöskentely, uskomusjärjestelmien purku, ajatusohjelmointi tai millä vastaavalla tahansa. Idea siinä kuitenkin on, että suostumalla kohtaamaan suoraan ja avoimesti kaikki ne kohdat itsessämme, joita häpeämme, pelkäämme tai torjumme, otamme ne syliimme ja myötätuntoisesti integroimme ne itseemme, ymmärtäen miksi ne ovat elämässämme. Kohtaamme siis pelkomme, traumamme ja kaikki muut ”demonimme”, vapautamme sisäämme koteloituneet energiamöykkymme ja siten uudelleenkirjoitamme synkät tarinamme kohtaamastamme vääryydestä ja maailman epäoikeudenmukaisuudesta. 

 

Kätevä asia on, että arjen elämämme tarjoaa erinomaisen näyttämön tämän työn tekemiseen. Kaikki jokapäiväisessä elämässämme kohtaamamme haasteet kertovat meille, millainen asia sisällämme vielä on keskeneräisenä, odottamassa työtämme.

 

Esteiden poistamista on myös sen ymmärryksen rakentaminen itseemme, kuka oikeasti ytimeltämme olemme ja mitä olemme täällä maan päällä tekemässä, pintatasoa syvemmältä tasolta tarkasteltuna. Henkiset kirjat, artikkelit ja kanavoinnit voivat toimia tässä oivallisena apuna. Näistä teksteistä saatu tieto toimii ensin älyllisen ymmärryksen tasolla ja syvenee siitä vähitellen kokemukselliseksi oivallukseksi ja sydämen totuudeksi.

 

2. Asioihin suhtautuminen sielun lähtökohdista

 

Toinen asia, jonka koen auttaneen minua sielun tuomisessa paremmin esiin elämässäni, on se, että olen jo kauan aikaa harjoitellut suhtautumaan elämääni sielun lähtökohdista käsin. Sielujen näkökulmasta katsottuna maapallolla ei tapahdu mitään turhaan. Kaikella on joku suurempi tarkoitus ja merkitys, joten virheitä ei tapahdu.

 

Ihmisen persoona ei itse välttämättä kykene näkemään omaa elämäänsä niin laajasta perspektiivistä, että hän voisi nähdä, mikä merkitys joka tapahtumalla on. Varsinkin negatiivisilta tuntuvien tapahtumien kohdalla ihminen monesti kokee, että asiat menevät väärin. Siksi moni kuluttaa suuren osan elämästään tapellen tapahtumia vastaan, yrittäen väkisin muuttaa niitä toisiksi. Tästä seuraa helposti se, että jos ihminen ei pysty muuttamaan asioiden kulkua mieleisekseen, hän saattaa jäädä vuosikausiksi, jopa vuosikymmeniksi, muistelemaan katkerana kokemiaan ”vääryyksiä”. 

 

Sielu kuitenkin pystyy muistamaan kaikki ihmisen elämät, ja myös kaikki samaan ns. opintopiiriin eli sieluryhmään kuuluvien elämät, sekä näiden kietoutumisen toisiinsa. Näin sielu tietää, mitkä oppiläksyt on jo tultu opittua ja mitä vielä on oppimatta, itse kullakin. Elämät, kokemukset ja oppiläksyt muodostavat verkon, jossa kaikki vaikuttaa kaikkeen. Yksittäinen tapahtuma on siksi aina nähtävä kokonaisuuden osana, jotta sen merkitys voi aueta.

 

Oppiläksyjen läpikäyminen ei todellakaan ole aina miellyttävää. Joskus ajattelen, että sieluni on kuin rakastava vanhempi ja ihmisosa minusta on kuin pieni lapsi. Persoonani ei näe asioita samalla viisaudella kuin sielu, joka tietää, mitä minun on koettava, päästäkseni eteenpäin elämässäni ja saadakseni ne kokemukset, jotka minun kuuluu saada.

 

Vertauskuvana minulla on usein mielessä vanhempi, joka opettaa lasta ajamaan polkupyörällä. Lapsen kokemusmaailmasta käsin katsottuna voi hetken tuntua siltä, että vanhempi on ikävä, kun hän pakottaa harjoittelemaan hankalaa ja huteran tuntuista pyörällä ajoa, mikä saattaa johtaa jopa kaatumiseen niin, että polveen sattuu hetken ajan. Vanhempi kuitenkin tietää, että tämä hetkellinen kipu ja harmi muuttuu pian riemuksi, kun lapsi pääsee viilettämään vapaasti pyörällään ja tutkimaan maailmaa ympärillään.

 

Näin myös sielu tietää, että kaikki ihmisen elämäntapahtumat ovat tärkeitä, myös ne ikävät. Ne johtavat johonkin suurempaan ja laajempaan. Ne nostavat ihmisen seuraavalla tasolle. Ilman niitä ihminen jäisi junnaamaan paikoilleen.

 

Ja juuri tällaiselta katsantokannalta olen jo vuosikausia yrittänyt suhtautua elämäni tapahtumiin. Kun jotain tapahtuu, mukavaa tai ikävää, kuvittelen itseni vähän kuin pilven reunalle ja katselen korkeammalta tapahtumien kulkua. Yritän keksiä jonkun selityksen, miksi se, mitä tapahtuu, on hyvä juttu. Ei haittaa, vaikka selitykseni ei osuisikaan oikeaan. Tärkeintä on se, että tämä tapa suhtautua asioihin antaa minulle mahdollisuuden joka hetki sanoa itselleni: ”Kaikki on hyvin”. Tällöin en ala tappelemaan nyt-hetken kanssa, vaan lepään siinä hyväksyen – mitä tahansa tapahtuukaan. 

 

Itselleni esim. Michael Newtonin ja Anita Moorjanin kirjojen lukeminen on auttanut tässä sielun kannalta asioiden katsomisessa. Moneen kertaan näitä kirjoja luettuani tästä tavasta pyrkiä asioiden tarkasteluun sielun tavoin on tullut tapa, joka on tehnyt arjestani huomattavasti miellyttävämpää ja sujuvampaa.

 

3. Kontrollista irti päästäminen ja elämään luottaminen

 

Kolmas ja minulle hankalin tehtävä on ollut päästää irti egomielen tavasta yrittää kontrolloida joka hetkeä. Olen rationaalinen, järjestelmällinen ja pikkutarkka tyyppi, ja tykkään pitää kaikki langat käsissäni. Joten en todellakaan halunnut päästää irti siitä, että saan ihan itse hallita elämäni joka hetkeä.

 

No, sieluni sitten auttoi minua tässä tehtävässä sysäten minut pois kontrollista sairastumisen myötä. Menetin tämän sairastumisen ja sitä seuranneiden olosuhteiden takia yhden viikon aikana terveyteni, muistini, käsityksen identiteetistäni, autoni, asuntoni ja säästöni. Muutama ensimmäinen päivä tästä hurjasta viikosta otti tosi koville, mutta pian aloin ymmärtämään, että tässä on kyse jostain sellaisesta asiasta, jota pieni mieleni ei voi käsittää.

 

Tämän viikon mittaan, kun sain kuulla aina vain uudesta ja uudesta menetyksestä, aloin huojentua, kun aloin ymmärtää olevani elämän aallokon kannattelema. Lopulta viimeinen uutinen säästöjeni menettämisestä sai minut vain nauramaan. Tuntui helpottavalta saada luopua kaikesta ja tietää, että minä en voi – eikä minun tarvitse – hallita sitä, mitä minulle tapahtuu. Voin vain valita asenteeni: joko luotan elämään ja suureen suunnitelmaan tai sitten uhriudun ja jään kiroamaan kohtaloani.

 

Onneksi valitsin kontrollista irti päästämisen ja elämään luottamisen, koska elämäni kääntyi jälleen entistä ihanampaan suuntaan. Puoli vuotta sairastumisen jälkeen elämäni oli runsaampaa kuin koskaan. Olen saanut vastaanottaa ihmeitä, joita ei varmasti olisi kohdalleni tullut, jos olisin pitänyt kiinni vaateesta saada kontrolloida elämää egomielen pelon, huolen, epäilyn ja puutteen katsantokannasta käsin.  

 

Turhasta egomielen kontrolloinnista irti päästäminen ei tarkoita holtittomuutta tai välinpitämättömyyttä. Teen parhaani jokapäiväisessä elämässä, teen muistilistani ja hoidan tehtäväni. Tässä mieli on hyvä ja siihen se on tarkoitettukin. Mutta siihen se sitten jääkin. Varsinaista elämän kulkua ja tulevia tapahtumia en enää yritä pähkäilemällä ja murehtimalla ohjailla. Se mitä tapahtuu, tapahtuu, ja niin on hyvä. Minä valitsen vain asenteeni, jolla näihin tapahtumiin suhtaudun, ja se on: kaikki on hyvin.

 

- Marja Ikivalo