Sivusto ei tue käyttämääsi selainta. Suosittelemme selaimen päivittämistä uudempaan versioon.

Jälleensyntymätapauksia 

 

Katsugoron tapaus

(Sven Krohnin kirjasta "Ydinihminen", 1989, s. 141-143).

Katsugoron tapaus on varsin huolellisesti dokumentoitu todistajanlausuntojen kera vuonna 1823 Japanissa. Asiakirjat julkaisi englantilaisena käännöksenä Lafodie Hearn. Filosofian professori C. J. Dukasse Brownin yliopistosta pitää artikkelissaan ”Is a life after death possible” Katsugoron tapausta merkittävimpiin kuuluvana jälleensyntymätapauksena niistä, jotka näyttävät selityksekseen edellyttävän aitoa jälleensyntymismuistia.

 

Katsugoro löytää entisen kotinsa

Tapauksen keskiössä on yhdeksänvuotias Nakomurassa elävä Genzo -nimisen miehen poika nimeltä Katsugoro. Poika kertoi eläneensä ennen Tozo -nimisenä Kybai -nimisen maanviljelijän poikana ja kuolleensa silloin kuusivuotiaana isorokkoon. Hän kuvasi tarkasti entisten vanhempiensa ulkomuotoa ja kertoi, että hänen äitinsä nimi oli Shidzu. Katsugoro kuvaili yksityiskohtaisesti myös talon, jossa Tozo oli asunut.

Kun Katsugoro saatettiin "entisen äitinsä" luo, kykeni hän tunnistamaan tämän heti. Samalla kaikki muut hänen esittämänsä yksityisseikat saivat vahvistuksensa. Selostettakoon tässä yksi asiakirja lyhennettynä:

Katsugoro tiedustelee sisareltaan, missä tämä oli ollut edellisessä elämässään. Hän hämmästyy suuresti sitä, että sisko ei tiedä, eikä osaa vastata. Kun sisar tiedustelee samaa Katsugorolta, hän vastaa olleensa Tozo; Kubei Sanin poika Hodokubasta. Katsugoro pyytää kuitenkin sisartaan olemaan kertomatta tästä heidän vanhemmilleen. Myöhemmin lasten kiistellessä aiheesta vanhemmat saavat kuitenkin vihiä asiasta, jolloin Katsugoro vastaa heidän tiedusteluihinsa selostaen entisten vanhempiensa nimet. Hän kertoo lisäksi, että hänen "entinen isänsä" Kubei San kuoli hänen ollessa viisivuotias. Tämän jälkeen hänen tilalle tuli toinen mies Hanshiro San, joka kovasti piti Tozosta.

Katsugoro kertoo, että Tozo kuoli kuitenkin jo seuraavana vuonna isorokkoon. Jonkin verran myöhemmin hän kertoo isoäidilleen seuraavaa: "Neljänteen ikävuoteeni saakka saatoin muistaa kaikki, mutta siitä lähtien olen tullut yhä muistamattomammaksi ja monet asiat ovat hämärtyneet. Kuitenkin muistan tarkkaan, että kuolin isorokkoon, jolloin minut pantiin saviruukkuun (silloinen japanilainen tapa) ja haudattiin kumpuun.

Sitten palasin jollakin tavalla taloon ja pian sen jälkeen ilmestyi mies, joka näytti isoisältä ja kuljetti minua ilmassa niinkuin olisin lentänyt. Muistan, ettei ollut yö, eikä päivä, vaan koko ajan kuin hämärän aikana. En tuntenut kylmää, en kuumuutta, enkä nälkää. Uskon, että kuljimme hyvin kauas. Sitten tiedän, että vanha mies toi minut tänne ja osoitti taloa ja sanoi minulle. Nyt sinun tulee syntyä jälleen. Nainen, josta tulee äitisi on hyvin ystävällinen, joten sinun on hyvä syntyä täällä jälleen. Ja niin minä palasin maailmaan."

Myöhemmin Katsugoro ja hänen isoäitinsä - Genzon toivomuksesta sekä Katsugoron pyynnöstä - lähtivät Hodokubaan. Genzo halusi selvyyden siitä, asuiko siellä mahdollisesti todella joku Hanshiro -niminen mies. Heidän saavuttuaan Hodokubaan isoäiti osoitti lähinnä olevia taloja kysyen oliko Katsugoron tarkoittama talo tuo vai tuo. Poika vastasi kieltävästi. He jatkoivat etsintää, kunnes vihdoin saapuivat erään talon läheisyyteen, jolloin poika huudahtaen ilmoitti: "Tuo se on". Katsugoro kiiruhti eteenpäin niin nopeasti, ettei isoäiti kyennyt häntä seuraamaan. Kun tämäkin vihdoin pääsi perille, hän tiedusteli omistajan nimeä, jolloin vastauksena oli Hanshiro. Kyselyn jatkuessa ilmeni, että vaimon nimi oli Shidzu. Vasta silloin isoäiti vakuuttui ja alkoi itkien selostaa, mitä Katsugoro oli kertonut.

Hanshiro ja hänen vaimonsa katselivat tarkkaan Katsugoroa. He kertoivat ihaillen, että hän oli kauniimpi kuin heidän kuusivuotiaana kuollut poikansa Tozo. Katsugoro katseli ympärilleen ja selitti, että taloa vastapäätä oleva tupakkakauppa ei ennen ollut siellä, eikä myöskään eräs läheisyydessä ollut puu. Hanshiro ja hänen vaimonsa vahvistivat asian ja heidän viimeisetkin epäilyksensä haihtuivat.

Tozo-Katsugoron ilmamatka ja maisemakuvaus muistuttavat suuresti NDE-kokemuksia (KuolemanLähiKokemuksia). Niiden kuvauksissa ihmiset ovat kokeneet kliinisen kuoleman, mutta heidät on kyetty lääketieteellisin keinoin palauttamaan eloon. Ihmiset ovat jälkikäteen kertoneet, mitä kokivat kliinisen kuoleman aikana.

 

Jenny Cockellin tapaus

(Tapaus on selitetty Kati Ojalan teoksessa "Mitä on New Age - historiaa, filosofiaa, ilmiöitä ja tulevaisuudenkuvia" 1994, s. 49–50, Jenny Cockell).

 

Äidin huoli lapsistaan avaa aiemman elämän

Kun suositun amerikkalaisen talk-shown vetäjä Phil Donahue haastatteli englantilaista Jenny Cockellia, hän kertoi muistavansa useita edellisiä inkarnaatioitaan. Hän kertoi muistaneensa edellisen elämänsä varhaislapsuudesta saakka ja kertoneensa siitä jo kolmivuotiaana äidilleen. Asia oli Jennylle aivan luonnollinen. Hän kertoi vain ihmetelleensä, miksi kukaan ei yleensä puhu edellisistä elämistään, sillä hän kuvitteli kaikilla olevan vastaavanlaisia muistikuvia. Jenny kertoi nykyistä inkarnaatiotaan edeltävän elämän olevan hänelle tunneperäisesti kaikkein läheisin ja merkitsevän muita muistikuvia enemmän. Hän on kertonut tarinansa myös kirjassa ”Across Time and Death”.

Jenny kertoi Donahuelle muistavansa, miten hän oli elänyt Irlannissa Dublinin läheisyydessä sijaitsevassa pienessä Malahyde-nimisessä kylässä. Hänen nimensä oli ollut Mary ja hän oli kuollut vuonna 1932 ollessaan vain 37-vuotias. Kuollessaan hän jätti jälkeensä kahdeksanpäisen lapsikatraan. Vanhin lapsista oli ollut vain 13-vuotias Maryn kuoleman aikaan. Jenny muisti kylän niin tarkasti, että pystyi piirtämään siitä kartan sekä pikkutarkkoja piirroksia kylän eri rakennuksista. Hän muisti kotitalonsa pienintä yksityiskohtaa myöten. Hankittuaan kirjakaupasta Malahyden kartan hän pystyi toteamaan sen vastaavan hänen jo lapsena kylästä piirtämiään karttoja. Hän muisti lisäksi elämästään valtavan määrän pieniä yksityiskohtia, joita myöhemmässä elämänvaiheessa hypnoosi entisestäänkin terästi.

Jennyä oli lapsesta saakka jäytänyt syvä huoli edellisen elämän lastensa kohtalosta. Tunne oli voimakas, eikä jättänyt häntä aikuisenakaan rauhaan. Hänen oli lopulta yritettävä saada selvää lastensa elämästä. Tämä johti siihen, että hänen oli lähdettävä Irlantiin ja Malahyden pieneen kylään. Siellä hän tapasi miehen, joka tiesi kertoa paikkakunnalla olleen vain yksi perhe, jossa nuorena kuollut äiti oli jättänyt jälkeensä kahdeksan orpolasta. Mies kertoi käyneensä koulua yhdessä näiden lasten kanssa. Lasten äidin nimi oli ollut Mary Sutton.

Saatuaan lasten henkilöllisyyden selville Jenny halusi luonnollisestikin tavata heitä. Samalla hän tiedosti, miten mahdottomalta hänen väittämänsä saattaisi lasten korvissa ensi kuulemalta tuntua. Siksi hän päätti hankkia ulkopuolista apua tapaamisen järjestelyissä. Lopulta Mary sai yhden lapsista suostumaan tapaamiseen. Tapaamista ennen molemmat osapuolet kirjoittivat muistiin mielikuviaan (9 sivua) tuosta yhteisestä eletystä ajasta. Muistiinpanot sisälsivät pieniä yksityiskohtia 20-ja 30-luvun Malahydestä, heidän kodistaan ja elämästään. Tällä tavoin molemmat osapuolet saisivat varmuutta toistensa aidosta henkilöllisyydestä.

Jennyn matkustaessa Malahyden kylään Mary Suttonin kahdeksasta lapsesta viisi oli vielä elossa. He olivat tuolloin iältään kuusissa- ja seitsemissäkymmenissä. Maryn lapset olivat katolisesti kasvatettuja, eivätkä siten uskoneet reinkarnaatioon. Kaikki Maryn viisi lasta hyväksyivät kuitenkin lopulta Jennyn äidikseen. He uskoivat äidin hengen jostakin käsittämättömästä syystä siirtyneen tuonpuoleisen sijasta Jennyn persoonaan. Heille se oli vain käsittämätön ihme, eivätkä he voineet selittää mitään muutakaan tapahtuneen. Miten muutenkaan voisi kaksikymmentä vuotta Maryn kuoleman jälkeen syntynyt englantilainen nainen tietää kaiken heidän lapsuudestaan ja heidän kotitalostaan yksityiskohtia myöten? Varsinkin, kun tuossa vaiheessa itse talosta ei ollut enää muuta jäljellä kuin kasvullisuuden peittämä kivijalka.

 

James Leiningerin tapaus

(Tapaus on selitetty Harri ja Ilkka Virolaisen teoksessa ”Yliluonnollisten ilmiöiden ensyklopedia” 2014, s. 70–71; James Leininger.)

 

Unet tuovat viestin aiemmasta elämästä

Yhdysvaltalaisen James Leiningerin tapaus herätti julkiseksi tultuaan maailmanlaajuista huomiota. Kun James oli kahden vuoden ikäinen, hän näki usein painajaisunta, jossa hän kamppaili hengestään palavassa lentokoneessa. Hänen kiinnostuksensa vanhoja lentokoneita kohtaan olikin varsin poikkeuksellinen. Hän puhui niistä jatkuvasti ja piirsi usein tuhoutuvia lentokoneita. James kertoi olleensa toisen maailmansodan aikana Yhdysvaltain armeijan lentäjä. Neljän vuoden ikäisenä hän muisti entisten rintamatoveriensa nimet ja kertoi olleensa heidän kanssaan taivaassa ennen syntymäänsä James Leiningeriksi. 

Koska James kertoi samoja tarinoita yhä uudelleen ja myös samat unet vain toistuivat, hänen vanhempansa alkoivat toden teolla selvittää, mistä on kyse. Pitkällisten tutkimusten ja selvitysten jälkeen alkoi näyttää siltä, että heidän poikansa oli ollut edellisessä elämässään James Huston -niminen mies. Huston oli kuollut lentokoneessa Iwo Jiman taistelussa toisessa maailmansodassa. He veivät poikansa tapaamaan toisen maailmansodan veteraaneja, jotka olivat sotineet yhdessä Hustonin kanssa. James tunnisti veteraanit ja muisti heidän nimensä, vaikka ei ollut nähnyt heitä tässä elämässä koskaan aiemmin. Lisäksi hän tunnisti valokuvasta myös Hustonin siskon.

Japanilaiset elokuvantekijät näkivät Leiningerin tapausta käsiteltävän amerikkalaisella tv-kanavalla ja päättivät kutsua Leiningerin perheen Japaniin. He matkasivat yhdessä paikkaan, jossa James Huston oli saanut surmansa laskien turmapaikalla mereen kukkia. Tapahtuma herätti pienessä Jamesissa suuria tunteita ja eläviä muistoja. Jamesin isä kuvaili tilaisuutta ikään kuin ympyrän sulkeutumiseksi. Kotiin paluun jälkeen Jamesin olemus ja piirustukset muuttuivat. Liekeissä olevien lentokoneiden sijaan hän alkoi piirtää delfiinejä. Bruce ja Andrea Leininger ovat Ken Grossin kanssa kirjoittaneet tapauksesta bestseller -teoksen ”Soul Survivor: The Reincarnation of a World War II Fighter Pilot”.

 

Suleyman Caparin tapaus

(Tapaus löytyy Carol Bowmanin kirjasta ”Paluu Taivaasta”, engl. 2001, suom. 2005, s. 67–70; Suleyman Capar.)

 

Suleyman ja Jauholapio

Suleyman Capar syntyi vuonna 1966 Turkin Välimeren puoleisella rannalla sijaitsevassa kaupungissa. Niin pian kuin hän pystyi ilmaisemaan itseään sanoin, hän osoitti kaukana kodistaan olevaa virtaa ja pyysi hartaasti vanhempiaan viemään hänet "virralle". Siitä lähtien hän jatkuvasti esitti toivomuksen: "Viekää minut virralle, viekää!"

Suleyman alkoi tuoda esiin jälleensyntymämuistojaan heti opittuaan puhumaan. Kun hänen kommunikointitaitonsa parani, edellisen elämän tarina alkoi tulla esiin yhä laajempia yksityiskohtia myöten.

Suleyman kertoi olleensa Ekbarin kylästä kotoisin oleva mylläri nimeltään Mehmet Bekler, jonka kuoleman aiheutti erimielisyys. Preesensissä puhuen hän väitti: "Olen naimisissa, minulla on kaksi poikaa ja tytär ja hevonen." Hän muisti äitinsä ja kertoi isänsä ottaneen toisen vaimon ja lisäsi vielä: ”Luulen, että tuo uusi vaimo tuhlasi kaikki rahat." Suleyman muisti myös kuolemansa ja kertoi, miten hänet tappoi vihainen asiakas myös nimeltään Mehmet iskemällä häntä jauholapiolla päähän.

Pikku Suleyman toisti näitä tapahtumia, kunnes pojan ollessa tuskin kaksivuotias, hänen äitinsä lopulta vei hänet useampien kylien päässä sijaitsevaan Ekbarin kylään. Suleyman opasti äidin virran rannalla olevalle myllylle sekä osoitti taloa, missä hän oli elänyt. Kun Suleyman ja hänen äitinsä tapasivat Mehmet Beklerin äidin, Suleyman tunnisti tämän spontaanisti tervehtiessään häntä. Mehmetin äiti myönsi poikansa olleen mylläri aivan kuten Suleyman esitti. Äiti kertoi myös, että neljä vuotta sitten Mehmet kuoli riitaannuttuaan, jolloin hänet tapettiin jauholapiolla.

Myös tuomioistuimen pöytäkirja vahvisti Suleymanin kuvauksen murhasta. Hän oli oikeassa myös kertoessaan useista perheeseen liittyvistä yksityiskohdista, kuten siitä, että hänen isänsä oli ottanut toisen vaimon (hevoseen liittyvässä asiassa hän oli siten erehtynyt, että hevosen omisti Mehmetin isä). Suleymanin perhe ja Mehmetin perhe eivät tunteneet toisiaan ennen Suleymanin ja hänen äitinsä vierailua.

Kun Suleyman varttui, hän ja Mehmet Beklerin perhe vierailivat usein toistensa luona. Suleyman ei koskaan luopunut uskosta, että hän oli Mehmet Bekler. Hän uskoi asiaan jopa siinä määrin, että yritti vaatia Mehmetin maata itselleen. Kerran eräällä Ekbarin vierailullaan hän osoitti tuntematonta miestä ja huusi: "Hän tappoi minut!" Tuo mies oli Mehmet Bayrakdar ja kyseessä tosiaan oli Mehmet Beklerin murhaajaksi todistettu mies.

Kanadalainen biokemisti ja psykiatrian professori Ian Stevenson tutki elämänsä aikana tuhansien lasten jälleensyntymäkokemuksia sekä julkaisi useita jälleensyntymään liittyviä teoksia. Stevensonin tutkimuksissa lapset kykenivät esittämään yksityiskohtia niiden oikeilla nimillä, tunnistamaan henkilöitä ja yleensä muistamaan elävästi kuolemansa. Lasten antamien tarkkojen tietojen avulla aiemmat perheet oli yleensä helppo löytää. Näin oli myös Suleymanin tapauksessa, joka on yksi Stevensonin tutkima reinkarnaatiotapaus. Syntymämerkit tulevat esiin Stevensonin tapauksissa ja ovat merkittäviä hänen viimeaikaisissa teoksissaan. Niillä on yhteys usein aiempaan elämään. Näin oli myös Suleymanin tapauksessa.

Suleymanin synnytyksessä läsnä olleet kolme todistajaa kertoivat, että hänen takaraivonsa oli litistynyt synnytyksessä. Takaraivon pehmeä iho muistutti kurttuista ja väritöntä arpea. Stevenson tutki itse Suleymanin tämän ollessa seitsemän -vuotias ja kertoi, että syntymämerkki oli yhä huomiota herättävä, pehmeä, kokoon painunut, väritön ja pinnaltaan hieman karvoittunut. Se muistutti suuresti takaraivoon kohdistuneen iskun aiheuttamaa huonosti parantuvaa haavaa. Tutkiessaan valtion sairaalasta saamaansa Mehmet Beklerin kuolemansyytodistusta, Stevenson vahvisti Suleymanin epämuodostuman sekä tyypiltään, sijainniltaan että kooltaan samaksi kuin jauholapion aiheuttama kohtalokas haava.

Stevensonin teoksessa ”Reincarnation and Biology: A Contribution to the Etiology of Birthmarks and Birth Defects” tuodaan esille 225 reinkarnaatiotapausta, joiden erikoispiirteinä ovat syntymämerkit tai syntymäviat. Stevenson on dokumentoinut tapauksia lapsista, joilla on syntymämerkkejä tai syntymävikoja, jotka vastaavat täsmälleen merkkiä tai vammaa (tavallisesti kuolettavaa), joka oli sillä edesmenneellä henkilöllä, joka lapsi muistaa olleensa. Yleensä lapsen osoittamat todisteet ja tunnisteet auttavat Stevensonia edesmenneen henkilön identifioinnissa. Ne todistavat myös, että syntymämerkit ja syntymäviat todellakin vastaavat tämän edesmenneen henkilön kehon haavoja.

 

Chanai Choomalaiwongin tapaus

(Carol Bowmanin kirjasta ”Paluu Taivaasta”, engl. 2001, suom. 2005, s. 72–76; Chanai Choomalaiwong)

 

Chanai Choomalaiwong Tiedustelee Farkkujensa Kohtaloa

Chanai Choomalaiwong syntyi Thaimaassa maaseudulla vuonna 1967. Kohta hänen syntymänsä jälkeen hänen hyvin köyhät vanhempansa lähtivät eri suuntiin etsimään työtä ja jättivät Chanain isoäitinsä Promin huostaan. Prom kasvatti ankkoja ansaitakseen elatuksensa. Kun Chanai oli kolmevuotias, Prom pani merkille, että leikkiessään toisten lasten kanssa, Chanai leikki aina opettajaa. Hän suhtautui rooliinsa vakavasti ja käski leikkitoveriensa tuomaan hänelle paperia heidän koulutehtäviään varten. Noihin aikoihin hän myös kertoi isoäidilleen olleensa edellisessä elämässään Bua Kai -niminen opettaja ja että matkallaan kouluun hänen takaraivoonsa osunut ammus surmasi hänet. Hän kertoi edelleen, että hänen vanhempansa olivat Kian ja Yong ja että hänellä oli Suan -niminen vaimo ja kaksoistyttäret Toi ja Tim.

Eräänä päivänä Chanai sanoi isoäidilleen, että jos tämä veisi hänet Ban Khao Phra nimiseen kaupunkiin, hän näyttäisi, missä hän oli aikoinaan asunut. Ja samalla isoäiti voisi tavata hänen perheensäkin. Prom ei kuitenkaan ottanut lapsen pyyntöä vakavasti, sillä hän suhtautui epäröiden siihen, että hänen pojanpoikansa todella muistaisi edellisen elämänsä. Hän pelkäsi tulevansa naurunalaiseksi, jos aivan vieraille ihmisille esitettäisiin väite, että Chanai on heidän jälleensyntynyt poikansa.

Kolmevuotias Chanai päätti kuitenkin ehdottomasti löytää perheensä. Hän alituisesti vaatimalla vaati isoäitiä lähtemään Ban Khao Phran kaupunkiin. Alituiseen vaatimukseen kyllästyneenä Prom uhkasi rangaista poikaa, jos hän vielä kerrankin mainitsisi asiasta. Isoäidin uhkauksista huolimatta Chanai pysyi päätöksessään. Pojan sitkeys kannatti, sillä lopulta Prom antoi periksi ja suostui. Hän vei pojan bussilla kolmenkymmenen kilometrin päähän, jossa Ban Khao Phra sijaitsi. Noustuaan kauppatorilla bussista, kolmevuotias Chanai johdatti isoäitinsä alaspäin viettävälle soratielle, joka johti suoraan erääseen taloon. Siellä heitä tervehti vanhahko pariskunta, Kian ja Yong -aivan kuten Chanai oli ennalta kertonut.

Lapsi esittäytyi viipymättä pariskunnalle Bua Kaina ja kutsui heitä saman tien "äidiksi" ja "isäksi". Pariskunnan on täytynyt olla järkyttynyt tämän itsevarman lapsen ilmaantuessa heidän ovelleen väittämään, että kyseessä on heidän poikansa, joka todellakin oli murhattu noin kahdeksan vuotta sitten. Kaikesta huolimatta he olivat sen verran kiinnostuneita tästä yllättävästä esityksestä, että pyysivät Promia ja Chanaita astumaan sisään. He kuuntelivat epäluuloisina lapsen muistellessa aikaa, jolloin hän toimi opettajana, omisti kaksoistyttäret ja jolloin koulumatkalla takaraivoon ammuttu laukaus surmasi hänet. Huomattuaan Chanain päässä kaksi syntymämerkkiä -pienen ja pyöreän takaraivolla sekä suuremman ja epätasaisen vasemmalla puolen otsaa -he alkoivat suhtautua Chanain väitteisiin yhä vakavammin. He kutsuivat Chanain ja hänen isoäitinsä kyläilemään uudelleen.

Kun he muutaman päivän päästä palasivat takaisin, kokoontuivat muut uteliaat Kain perheen jäsenet tapaamaan heitä. He alkoivat välittömästi testata Chanain muistia. Muuan heistä osoitti erästä ryhmän naista ja kysyi, tunnistaako Chanai hänet. Poika vastasi epäröimättä; "Hän on Suan, tietenkin." Suan oli Bua Kain leski. He pyysivät häntä kertomaan uudelleen Buan murhaa edeltävän päivän tapahtumista. Chanai antoi yksityiskohtaisen kuvauksen Buan viimeisestä päivästä. Hän kertoi, kuinka hän ennen pyöräilemistään kouluun oli pessyt pyykkinsä, ottanut suihkun ja asettanut Buddhan kuvia esittävän kaulariipuksen pöydälle. Hän mainitsi, että oli unohtanut laittaa riipuksen kaulaansa, eikä ollut ottanut pistoolia mukaansa, sillä jos hän olisi näin menetellyt, murhaaja olisi varastanut ne molemmat. Yrittäessään hämätä Chanaita ja testata hänen muistiaan sukulaiset väittivät, että häntä oli ammuttu matkalla koulusta kotiin. Chanai ei mennyt lankaan, vaan toisti olleensa matkalla kouluun. He pyysivät häntä kuvailemaan kaulariipusta. Hän kertoi, että siinä oli Buddhan kuvia ja osoittaakseen niiden lukumäärän hän näytti kolmea sormeaan. He toivat nähtäväksi oikean kaulariipuksen, jossa oli vain yksi Buddhan kuva. Nähdessään kaulakorun Chanai vihastui ja kysyi, missä olivat muut Buddhaa esittävät kuvat. Perhe myönsi antaneensa kaksi muuta Buan pojille hänen kuolemansa jälkeen.

Kaikki muukin Chanain kertoma osoittautui oikeaksi. Viimeiseksi Buan äiti otti esille kuusi patruunavyötä ja kysyi Chanailta, pystyisikö hän valitsemaan niistä sen, joka oli kuulunut Bualle. Epäröimättä Chanai valitsi vyön, jossa oli kolme patruunaa ja sanoi: "Äiti, tämä on minun vyöni." Hän oli oikeassa. Buan perhe liikuttui kyyneliin. He olivat vakuuttuneita siitä, että Chanai oli jälleensyntynyt Bua Kai.

Bua Kai oli toden totta ollut opettaja, jolla oli Suan niminen vaimo, kaksi poikaa ja kaksoistyttäret Tim ja Toi. Pyöräillessään eräänä päivänä kouluun häntä ammuttiin takaapäin päähän. Luoti tuli ulos hänen otsastaan vasemman silmän yläpuolelta. Chanai oli osunut oikeaan yksityiskohdissa. Stevenson kertoo, että perheellisen miehen ja opettajan tehtävien ohella Bua Kailla oli omat varjopolkunsa. Hän keimaili naisten kanssa ja huhuttiin, että hänellä oli avioliiton ulkopuolisia suhteita. Hän oli myös sotkeutunut paikallisiin gangstereihin ja omisti useita kiväärejä. Kumpi tahansa näistä aktiviteeteista olisi antanut aihetta hänen murhaamiseensa. Murhasta tehtiin aikanaan poliisitutkimus, mutta todistusaineiston puuttuessa ketään ei koskaan pidätetty.

Sen jälkeen, kun Kain perhe hyväksyi Chanain jälleensyntyneeksi Buaksi, oli huvittavaa seurata, miten lapsi heittäytyi täysin Bua Kain rooliin. Hän suhtautui huolehtivasti Buan tavaroihin ja hänen edellisiin lapsiinsa. 3-vuotiaan vakavuudella hän saattoi kuljeskella talossa ympäriinsä kysellen puuttuvista huonekaluista ja kirjoista, jotka perhe oli korjannut pois Buan kuoleman jälkeen. Hän tiedusteli pientä koulussaan ensiapupakkauksena käyttämäänsä lääkelaukkua ja meni sitten itse yläkertaan löytäen sen eräästä huoneesta. Hän kyseli myös farkkujaan, jotka hän oli ostanut vähän ennen kuolemaansa käyttämättä niitä koskaan. Kun hänen leskensä Suan myönsi ottaneensa ne omaan käyttöönsä, pikkumies nurisi Suanin tavasta käyttää aina hänen tavaroitaan kuin omiaan.

Chanai pääsi myös taas Buan kaksoistyttärien luo ja tapasi Timin ensimmäiseksi. Hän oli niin onnellinen tästä tapaamisesta, että oli puhjeta kyyneliin. Hän kysyi, muistiko Tim hänet, isänsä. Seitsemäntoistavuotiaan tytön oli vaikea ottaa täydestä tuollaisia sanoja kolmevuotiaan pojan suusta. Silloin Chanai kertoi yksityiskohtaisesti tytön aikaisemmasta yksityiselämästä saadakseen tämän vakuuttuneeksi ja hyväksymään hänet jälleensyntyneeksi isäkseen. Kun Chanai tapasi Toin, hän kysyi tältä, oliko hän edelleenkin mieleltään hyvin herkkä.

Chanain ja tyttöjen välillä olevan hankalan ikäeron ja kiusallisen tilanteen takia he kutsuivat häntä alussa pikku veljenpojaksi. Chanai ei halunnut hyväksyä sitä. Hän sanoi, ettei hän puhuisi heille enää, elleivät he kutsuisi häntä asiallisesti isäksi. Niinpä he lopulta myöntyivät vastahakoisesti pikkumiehen vaatimukseen.

Chanai vieraili usein Bua Kain perheen luona, joskus myös isoäiti Promin kanssa. Hän toi aina tytöille sokerimakeisia tuliaisiksi aivan kuten Bua Kailla oli ollut tapana. Hän ei ollut vielä täyttänyt neljättä ikävuottaan, kun hän silloin tällöin livahti bussiin ilmoittamatta isoäidilleen ja pyysi kuljettajaa jättämään hänet toisen kylän kohdalla. Huomattuaan pojan kadonneen Prom tiesi aina, minne hän oli mennyt ja lähti hakemaan häntä. Kiintymys Chanain ja Bua Kain perheen välillä kasvoi niin voimakkaaksi, että Kain perhe ehdotti hänen adoptoimistaan. Prom ei kuitenkaan koskaan luopunut tästä syvästi rakastamastaan lapsesta. 

Erikoispiirre Chanain tapauksessa on kaksoissyntymämerkki, joka vastaa Chanain edellisessä elämässä saamaansa kuolettavaa vammaa.

(Tapaus löytyy Ian Stevensonin teoksesta Reincarnation and Biology).

 

Candy Mottin tapaus

(Carol Bowmanin kirjasta ”Paluu Taivaasta”, engl. 2001, suom. 2005, s. 99–107; Kari Mott.)

 

"Chattanooga Choo Choo"

Candy Mott oli 13-vuotias, kun hänen isänsä äkkiä kuoli. Siitä lähtien Candyn äiti Artise joutui yksin työnsä lisäksi huolehtimaan Candysta ja hänen syntymästä asti sairaasta pikkuveljestään. Candy ihaili kirjanpitäjänä työskentelevää Artise -äitiään. joka oli leiskuvan teatraalinen luonne. Hän lauloi aina mielellään heti tilaisuuden tullen ja rakasti yli kaiken tanssimista. Hän myös opetti tanssia kalifornialaisessa yhteisössään ja esiintyi säännöllisesti paikallisessa teatterissa. Artise näytti olevan yksi noista kummallisista monilahjakkuuksista, joka pystyy tekemään montaa asiaa samanaikaisesti ja tekemään ne vielä kaikki hyvin.

Kaksikymmentä vuotta puolisonsa kuoleman jälkeen Artisella todettiin rintasyöpä ja hänen oli muutettava Candyn luo. Candy oli täyttänyt 33 vuotta ja teki parhaansa hoitaessaan kuolemaisillaan olevaa äitiään, mutta tehtävä osoittautui vähitellen yhä mahdottomammaksi. Candyllä oli tuossa vaiheessa kaksi lasta, joista toinen oli erityisen vaativa kaksivuotias. Lisääntynyt vastuu oli musertaa Candyn.

Eräänä päivänä turhautuneena ja lopen väsyneenä hän kertoi Artiselle, ettei hän enää kauan jaksaisi samaa tahtia. Yrittäessään rohkaista Candya Artise muistutti häntä sanoen; "Jumala ei anna suurempaa taakkaa kuin mitä jaksaa kantaa." Candy toivoikin heti; "Älä sitten kuole ainakaan tänään, koska tänään en pystyisi tuota taakkaa kantamaan." Artise oli aina korostanut jälleensyntymän olevan totta. Niinpä hän vastasikin Candylle salaperäisesti; "Kuolemani jälkeen aion tulla takaisin. Tulen tapaamaan sinua jälleen." Candy ei aivan ymmärtänyt tätä. Tulisiko hän takaisin aaveena vai hänen unissaan? Hän ei tiennyt, mutta koska Artise oli jo niin heikko ja lähellä kuolemaa, Candy sanoi hänen mielikseen; "Minä tuskin maltan odottaa!"

Kaksi viikkoa myöhemmin Artise kuoli. Siihen he molemmat olivat valmistautuneet. Vuoden 1985 syksyllä Candyllä oli erikoisen vaikea aika kestettävänään. Hänen avioliittonsa oli hajoamaisillaan ja kuukauden ajan hänellä oli flunssan kaltaisia oireita. Lääkärin ilmoittaessa hänelle, ettei kysymyksessä ollut sairaus vaan raskaus, hän ei voinut uskoa sitä. Toisen lapsen syntymän jälkeen hänellä oli ollut keskenmeno ja tuolloin hänelle kerrottiin, ettei hän voinut enää saada lapsia, koska munanjohtimet olivat tukossa. Nyt Candy oli kuitenkin raskaana.

Lääkärit pitivät Candyn raskautta riskinä ja varoittivat häntä, koska synnytys olisi vaarallista sekä lapselle että äidille. Candy kuitenkin päätti antaa "ihmeraskauden" edetä. Hän uskoi, että oli Jumalan tahto synnyttää tämä lapsi ja että kaikki sujuisi lopulta hyvin.

Viisi kuukautta myöhemmin Candy synnytti täysin terveen vähän yli kaksikiloisen tytön, jolle hän antoi nimen Kari. Candy ei koskaan unohtanut hetkeä, kun Kari tuotiin hänelle ensimmäistä kertaa. Hänen miehensä ja isoäitinsä Dolores (Artisen äiti) olivat myös läsnä. Kaikki kolme huomasivat heti, miten ilmiömäisesti Kari muistutti Artisea! Erityisesti hänen silmissään oli juuri tuo Artiselle niin ominainen tutunomainen pilke. Candyn mies sanoi sen olevan vain perinnöllistä, mutta Dolores ja Candy epäilivät tämän merkitsevän enemmän.

Candy tuli seuraavien kuukausien ja vuosien aikana yhä enemmän ajattelemaan sitä, mitä hänen äitinsä oli kerran ennen kuolemaansa ennustanut. Jo ennen kuin Kari osasi puhua, kaikki perheessä huomasivat Karin ja Artisen välisen yhtäläisyyden. Siitä lähtien kun Kari oli täyttänyt yhdeksän kuukautta, mutta ei osannut vielä kävellä, hänellä oli tapana istua leikkikehässään ja hyräillä vanhoja melodioita, joita Candy ei ainakaan tuntenut. Doloreksella oli kuitenkin tapana sanoa, "Voi, tuo on se ja se kappale" ja saman tien hän asettui pianon ääreen soittamaan melodian Karin kertakaikkiseksi riemuksi. Kari hyräili ja heilutteli käsivarsiaan innoissaan musiikin tahdissa. Hän suorastaan säteili! Se saattoi isoäidin hämmennyksiin, koska hän tunnisti ne tyttärensä Artisen laulamiksi säveliksi.

Artise oli tosiaankin laulanut ja esiintynyt kaiken aikaa aina tilaisuuden tullen; häissä, musikaaleissa, supermarketissa, missä vain, jopa kirkon käytävillä!

Kari oli monella tavoin varhaiskypsä. Hän puhui kokonaisia lauseita jo 13 kuukauden ikäisenä. Hän yllätti lähipiirinsä sanomalla ja tekemällä asioita, jotka täsmälleen jäljittelivät Artiselle ominaista persoonallisuutta. Noina hetkinä, jolloin Artise peilautui Karissa, kaikki pyörittelivät silmiään ja nauroivat: "Voi, Luoja! Nyt hän tekee sen taas!". Aluksi Karin esiintyminen miniatyyri-Artisena oli perheestä vain hauskaa ja hänen temppunsa hyväksyttiin tyypillisenä yksivuotiaan nokkeluutena. Vaikkakin Karin kustannuksella pidettiin hauskaa ja hänen sanottiin olevan takaisin palannut Artise, kukaan ei suhtautunut ajatukseen erityisen vakavasti. Näin jatkui, kunnes Karin ollessa nipin napin kaksivuotias ilmeni joukko tapahtumia, jotka yllättivät perheen täydellisesti. Silloin nousi esiin vakava keskustelu siitä, että Kari oli Artisen reikarnaatio. Se ei ollutkaan enää vain pilaa, vaan jotakin todellista, jonka kanssa he iloitsivat joka päivä.

Eräänä päivänä Dolores ja Candy menivät ostoksille ja luonnollisestikin ottivat mukaansa kaksivuotiaan Karin. He ajoivat autolla tietä pitkin Karin istuessa auton takana omassa turvaistuimessaan tapansa mukaan iloisesti hyräillen. Äkkiä hän innostui laulamaan ja lauloi sanatarkasti vanhan klassikon "Chattanooga Choo Choo"! Candy pelästyi niin, että ei pystynyt enää ajamaan. Hän ajoi auton tien sivuun, jottei romuttaisi sitä. Sitten he vain istuivat siinä tien reunassa, kunnes Kari oli laulanut kaikki säkeistöt. Dolores sai melkein hysteerisen kohtauksen mumisten; "Voi Luoja sentään! Voi Luoja sentään!" Candy ja Dolores muistivat, miten isoisä oli aina laulanut tuota laulua?" Ja Candy muisti hänen laulaneen sitä juuri heidän ollessaan yhdessä autoajelulla. Se oli eräs hänen ja Artisen suosikkilauluista. Ei ollut mahdollista, että Kari olisi voinut tuntea säkeistöt. Hän ei ollut koskaan kuullut laulua aikaisemmin, ei radiosta, eikä TV:stä. Sitä laulua ei yksinkertaisesti kuule enää. Eikä hän kuullut sitä Candyltäkään. Candy oli hämärästi tietoinen laulusta, mutta taatusti ei kaikista säkeistöistä, kuten ei myöskään Dolores. Mutta tämä pieni kaksivuotias osasi ne kaikki joka riviä myöten.

Jokin aika tämän jälkeen Candy oli ostoksilla supermarketissa ja Kari oli hänen mukanaan ostoskärryissä istuen. Karin nokosten aika oli lähestymässä ja hän alkoi kiukutella. Kun se ei tuntunut laantuvan, Candy alkoi menettää kärsivällisyyttään ja torui häntä sanoen: "Kari, istu nyt paikallasi, äläkä ota sitä jugurttia ja heittele tavaroita ostoskärryistä!" Kari vilkaisi Candya tutkivasti ja vastasi narisevalla äänellä, "Sinäkin teit pienenä samoin, eikä sinua koskaan toruttu”. Samalla tapahtui jotakin kummallista. Pitkä ja solakka Candylle tuntematon nainen oli selvästi kuullut Karin ja Candyn riidan. Hän asteli Candyn luokse ja sanoi hyvin asiallisesti, "Sinähän tiedät kuka pikkutyttäresi on, etkö tiedäkin? Hän on sinun äitisi!" ”Minä tiedän, että hän on äitini ja hän tekee minut hulluksi!" Candy vastasi saman tien. Karin käytös ja tilanteen hektisyys sai aikaan sen, että Candy ei reagoinut naisen huomautukseen ennen kuin tämä oli jo kadonnut käytävään. Lopulta hän pysähtyi sanattomana maitohyllyn ääreen miettien mielessään, kuka nainen oikein oli ja mistä ihmeestä hän tiesi Kariin liitetystä jälleensyntymähypoteesista?

Candy kertoi myöhemmin ystävälleen tästä eriskummallisesta ja odottamattomasta tapaamisesta. Silloin hänelle selvisi, että kyseinen nainen oli hyvin tunnettu meedio, joka piti luentoja mm. reinkarnaatiosta.

Karin vartuttua ja hänen persoonallisuutensa kehityttyä Candy ja hänen isoäitinsä huomasivat, kuinka paljon lapsi muistutti temperamentiltaan Artisea. Hän poikkesi paljon kahdesta muusta Candyn lapsesta. Hän oli riehakas, suorasanainen ja temperamentiltaan tulinen aivan kuin Candyn äitikin oli ollut. Hänen käyttäytymisensä ja asenteensa molemmat muistuttivat Artisea. Kun Candy oli vaate- ja ulkonäköasioissa farkku-ja t-paita tyyppiä, niin Kari varttumisensa myötä oli kiinnostunut muodista ja mietti tarkasti vaatteensa sekä ehostuksensa. Hän leikki pukuleikkejä ja sonnustautui mielellään hillittömiin teatraalisiin asuihin. Myös Artisesta oli ollut hauskaa pukeutua joksikin, ja hän oli rakastanut teatteriesityksissä tarvittavia tamineita, kuten asuja ja maskeja.

Kun Candy vei nelivuotiaan Karin hänen ensimmäiselle steppitunnilleen, hän liihotteli pitkin lattiaa ikään kuin tietäen täsmälleen, mitä oli tekemässä. Katsellessaan Karia tämän viedessä läpi monimutkaisia askeleita ja asentoja, tanssiopettaja kysyi hämmästyneenä Candyltä, "Onko tuo lapsi käynyt jo tanssitunneilla”? Candy tajusi, että ei voinut kertoa opettajalle koko totuutta, joten hän vastasi vain: "Voi, kyllä hän on tanssinut jo aikaisemmin. ” Hykerrellen samalla mielessään hän vielä lisäsi: "Tietenkin hän tietää, kuinka tanssia, äitini oli tanssinopettaja."

Kari tunnisti myös esineitä, jotka olivat kuuluneet äidilleni. Kerran esittäessään hienosti pukeutunutta naista hän meni ehostuslaukulleni ja laittoi kirkkaanpunaista huulipunaa kaikkialle kasvoihinsa. Sitten hän maiskutti huuliaan ja sanoi lähellään ompelevalle Doloresille: "Mitäs tykkäät?" Dolores vastasi huvittuneena: "Kari, tuo näyttää ihastuttavalta, mutta mistä sait huulipunan.” "Tämä on minun", Kari vastasi ja ojensi valkoista posliinista huulipuikkoa. Dolores tarkasteli varovaisesti Candyn suurta huulipunakokoelmaa. Niitä oli noin 50 erilaista, joukossa myös houkuttelevampia huulipuikkoja, joista Kari olisi voinut valita. Mutta Kari tiesi, että tämä tietty huulipuna oli eräs niistä harvoista, joka oli kuulunut Artiselle.

Karin ollessa viisivuotias Dolores kuoli. Hänen kuolemansa jälkeen Candy ja Kari kävivät läpi Doloreksen 86 -ikävuoden aikana kertynyttä omaisuutta. Käydessään läpi pikkurojua, kristallia ja taloustavaroita Kari hämmästytti Candyn huomauttamalla määrättyjen tavaroiden alkuperästä ja käyttötarkoituksesta. Candy saattoi osoittaa maljakkoa ja kysyä, "Mistähän isoäiti mahtoi saada tuon? "Kari sanoi epäröimättä, "Se oli joululahja." Hän saattoi olla oikeassa, sillä Candy muisteli Artisen antaneen Doloresille jotain sellaista joululahjaksi. Jos tavaroiden joukossa oli Candylle vieraita esineitä, hän saattoi kysyä Karilta, "Mikähän tuo mahtaa olla”? Karilla oli yleensä vastaus kysymykseen. Kerran hän tarkasteli erästä laitetta, jota Candy ei taas tunnistanut ja tiedotti, "Se on veitsenteroitin." Koska se ei näyttänyt Candystä veitsenteroittimelta, hän kysyi Karilta: "Kuinka sinä sen tiedät?" Hän vastasi kiukkuisesti: "No anna veitsi tänne, niin minä näytän sinulle!"

Candy kokosi ne tietyt esineet, jotka Kari sanoi haluavansa ja talletti ne laatikoihin siihen asti, kunnes hän olisi riittävän vanha käyttämään niitä. Kari oli kertonut haluavansa kristalleja ja jalokivikoruja ja niistä jokainen liittyi Artiseen. Ne olivat Karille selvästi tärkeitä. Niinpä Candy katsoi kunnia-asiakseen säilöä ne.

Kun Carol Bowman (Paluu Taivaasta -kirjan kirjoittaja) ensimmäisen kerran haastatteli Candya, Kari oli jo teini-iässä. Candyn huoleton asennoituminen ja asiallinen tunnustus siitä, että Kari oli hänen reinkarnoitunut äitinsä, tekivät Caroliin syvän vaikutuksen. Candyn mielestä se oli aivan normaalia. Kaikesta huolimatta Carol oli utelias tietämään, kuinka Kari suhtautuisi tähän kaikkeen nyt teini-ikäisenä. Candy selitti; "Kari on tietoinen siitä, kuka hän on. Joskus hän saattaa kysyä minulta: "Olenko minä todellakin kuin isoäiti"? Candy vastaa kysymykseen myönteisesti tekemättä siitä sen suurempaa numeroa. Mutta kun Kari tekee tai sanoo jotakin kuten Candyn äiti, Candy kertoi katselevansa sivusta silmät pyöreinä. ”Kari tietää tuolloin aiheuttaneensa minussa hämminkiä”, Candy toteaa.

Tietoisuus Karin todellisesta olemuksesta, on antanut Candylle mahdollisuuden olla parempi ja paljon ymmärtäväisempi äiti ja varsinkin nyt, kun Kari tulee teini-ikään. Asia luo luonnollisesti teini-iässä myös hämmennystä. Joskus Kari turhautuu kahden eri todellisuuden ”välissä” olemisesta. Se, mitä hän tietää edellisestä elämästään, vaikuttaa ajatuksiin siitä, mitä hänen on tehtävä tässä elämässä. Hänen mielestään on järjetöntä tehdä jo aiemmin suoritettuja asioita uudelleen. Hän ei valmistaudu esimerkiksi kokeisiin, mutta selviytyy niistä joka tapauksessa. Hän lukee mielellään keittokirjoja ja rakastaa ruoanlaittoa. Hän ei ymmärrä asioiden monimutkaisuutta, eikä tämän päivän lasten pahantapaisuutta. Nämä asiat ovatkin muuttuneet vuosikymmenissä paljon.

Candyn äiti uskoi reinkarnaatioon ja juuri ennen kuolemaansa vihjaisi takaisinpaluustaan. Kun Carol Bowman kysyi Candyltä hänen mielipidettään siitä, miksi hänen äitinsä halusi palata takaisin perheeseen niin pian, Candy vastasi näin:

”Juuri vähän ennen kuolemaansa äitini sanoi minulle: "Totta puhuen olen hyvin pahoillani, etten oppinut tuntemaan sinua. Olen aina ollut ylpeä sinusta ja mielestäni olet ihmeellinen ja teet hienoja asioita. Tiedän kuitenkin, etten ole arvostanut sinua tarpeeksi." Näin Artise oli kertonut Candylle neljä päivää ennen kuolemaansa. Candy oli silloin todennut: "Tämä on sopiva aika kertoa minulle, että olen mukiinmenevä ihminen. Miksi odotit kaikki nämä vuodet ilmaistaksesi tämän minulle"?

Candyn vastaus kysymykseen, miksi Artise palasi perheeseen niin pian, olikin selvä: ”Minua suututti tavattomasti se, että sain viime hetkeen asti odottaa äidin hyväksyntää ja huomiota. Niinpä todellakin uskon hänen tulleen takaisin tekemään sovintoa kanssani ja tutustumaan minuun paremmin. Nyt meillä on riittävästi aikaa suhteemme jatkumiselle.

Candy selitti lisää: ”Tässä elämässä Kari toteuttaa monin tavoin äitini tulista persoonallisuutta. Luulen siitä olevan osittain hyötyä minulle, koska hänen itsepäisyytensä ja itsevarmuutensa pakottavat minut oppimaan kärsivällisyyttä ja sietokykyä. Nuorempana ennen Karia asiat oli aina tehtävä minun tavallani. Olin hyvin voimakastahtoinen äitini suhteen ja hänen oli usein annettava periksi helpottaakseen asioita. Nyt näen itseni samassa tilanteessa Karin suhteen, mutta tällä kertaa roolit ovat vaihtuneet. Minun on hidastettava vauhtia ja nähtävä asiat toiselta kantilta. Se on minulle tosi vaikeaa”.

”Kari opettaa minulle parhaillaan, miten minun on opittava tekemään kompromissi ja osattava antaa myös periksi. Katsellessani tilannetta toisesta näkökulmasta huomaan, että minulla on nyt mahdollisuus luoda aikaisempaa tasapainoisempi ihmissuhde. Hassua kyllä, tunnen itseni joskus turhautuneeksi yrittäessäni samanaikaisesti puhua järkeä sekä Karille että äidilleni. Minun on muistutettava itseäni, että tällä kertaa äiti on lapsi. Tämä voi myöskin olla virkistävä kokemus. Kari herättää kunnioitusta, koska hänellä on voimakas itsetunto ja koska hän on määrätietoinen ja päättäväinen. Kerron aina hänelle, kuinka ylpeä olen näistä ominaisuuksista ja rohkaisen häntä hänen taidostaan tehdä hyviä valintoja. Nämä ovat asioita, joista äidilläni ei koskaan ollut tilaisuutta kertoa minulle ennen kuin vasta vähän ennen kuolemaansa. Nyt tiedän, kuinka tärkeää minun on oppia tuntemaan hänet hänen vielä ollessaan nuori”.

”Uskon, että ihmiset tulevat takaisin oppiakseen läksynsä. Niinpä vaatii suurta vastuuta tietää, että äitini on tullut takaisin tyttärenäni ja palannut oppiakseen määrättyjä asioita. Minun tehtäväni on auttaa häntä. On tärkeää tietää, että sieluina me kehitymme ja kasvamme yhdessä vieläpä eri elämien kautta. Olen erittäin onnellinen tietäessäni, että näin todella voi tapahtua”.

 

Dee Klepperin tapaus

(Carol Bowmanin kirjasta ”Paluu Taivaasta”, engl. 2001, suom. 2005, s. 107–115; Dee Klepper.)

 

Rakkauden Signaalit

Cecestä ja hänen isoäidistään Osceliasta tuli parhaat ystävät Cecen ollessa seitsemänvuotias. Tuolloin syntyi myös hänen nuorempi sisarensa. Muutamaa vuotta myöhemmin Cecen vanhempien avioliitto näytti huonontuvan, ja he joutuivat yhä selvemmin omien aikuisongelmiensa pauloihin. Osceliasta tuli Cecen sijaisvanhempi, jolloin Cece vietti iltapäivänsä aina hänen luonaan. Oscelia tuhlasi lapselle runsaasti rakkautta ja huomiota.

Cecen ollessa varhaisessa teini-iässä Oscelia muutti aurinkoiseen Floridaan päästäkseen pakoon Massachusettsin talvia. Cece ikävöi häntä tavattomasti. Oscelia palasikin takaisin Massachusettsiin huolehtiakseen Cecestä sen aikaa, kun hänen vanhempansa kävivät läpi avioerokriisiä. Oscelia oli Cecen ainoa ystävä ja ankkuri tänä levottomana aikana. Pian Floridaan takaisinpaluunsa jälkeen Oscelia sairastui. Hän kuoli lokakuussa 1966 Cecen ollessa 16-vuotias.

Isoäidin kuoltua Cece suri häntä kuin omaa äitiään. Oscelian kuolema suututti häntä, koska hänestä tuntui, että isoäiti oli hylännyt häner juuri silloin, kun hän olisi eniten tarvinnut tämän lohtua ja tukea. Cece alkoi nähdä levottomia unia, joissa hänen isoäitinsä oli aina lähdössä pois ja jättämässä hänet yksin. Aikanaan unet lakkasivat ja Cecen suuttumus laantui, mutta syvä kaipaus ei koskaan hävinnyt. Unet isoäidistä uusiutuivat Cecen tultua raskaaksi vuonna 1973, mutta näissä unissa Oscelia oli aina tulossa hänen luokseen, eikä lähtemässä pois. Cece saattoi herätä kesken näiden elävien unien tuntiessaan isoäitinsä tutun ja rakastavan läsnäolon kietoutuvan hänen ympärilleen.

Raskauden seitsemännellä kuukaudella unet loppuivat. Suurin piirtein samoihin aikoihin Cece alkoi aistia isoäitinsä läsnäolon eri tavoin. Usein hän saattoi tuntea talossaan Oscelian selvästi erottuvan ihanan tuoksun ja yllättävän tuulahduksen - sekoituksen Dove saippuaa ja Noxzemaa. Yrityksestään huolimatta hän ei voinut erottaa, mistä nämä tuoksut olivat lähtöisin tai keksiä niille mitään järkevää selitystä. Hetken ne leijuivat siinä vahvoina ja päivänselvinä kadoten seuraavassa hetkessä.

Vähitellen Cece alkoi miettiä ja ihmetellä, olikohan hänen isoäitinsä tulossa takaisin syntyäkseen lapseksi, jota hän nyt kantoi. Samalla kun tämä tulevaisuudenkuva teki hänet hyvin onnelliseksi, saattoi se myös hänet hämilleen. Tämä johtui siitä, että lukemistaan reinkarnaatiota käsittelevistä kirjoista Cece oli saanut käsityksen, että sielun oli kauan odotettava taivaassa ennen takaisinpaluutaan. Hänen isoäitinsä oli kuitenkin ollut poissa vain seitsemän vuotta. Hän ei ollut myös koskaan lukenut sielun mahdollisesta takaisinpaluusta samaan perheeseen.

Cece unohti kaiken kirjoista lukemansa pidellessään ensimmäistä kertaa sylissään vastasyntynyttä Dee-tytärtään. Tuttuuden tunne valtasi hänet tuolloin kokonaan. Tuo tunne oli uskomattoman ihana. Hetkessä Cecellä oli jälleen sama lämmin tunne, joka oli vallinnut aina Oscelian seurassa. Hän katseli Deen kasvoja ja ajatteli; "Voi kunpa tietäisin, oletko todella isoäitini Oscelia." Yhtäkkiä pikkuinen avasi silmänsä ja katsoi suoraan Ceceen hymyillen leveästi aivan kuten Oscelia oli aina tehnyt pelleillessään. Tuosta hetkestä lähtien Cece ei enää koskaan ikävöinyt isoäitiään. Ja silti, samaan aikaan hän ajatteli, että Dee ei olisi kukaan muu kuin hänen oma lapsensa.

Äitiys ja Deestä huolehtiminen valtasivat Cecen kokonaan. Hän ei ajatellut Osceliaa, eikä valtavaa tuttuuden tunnetta, jota hän oli kokenut Deen synnyttyä. Ajatus siitä, että hänen lapsensa olisi hänen jälleensyntynyt isoäitinsä, oli liian kaukaa haettua pysyäkseen jatkuvasti mielessä. Kuitenkin vähän ennen kuin Dee oli täyttänyt kaksi vuotta, hän alkoi sanoa ja tehdä asioita, jotka saivat Cecen ihmettelemään.

Cece muistaa elävästi sen päivän. Dee oli noin 20 kuukauden ikäinen ja Cece oli raskaana. He olivat yhdessä ruokatavaraostoksilla ja Dee istui ostoskärryissä. Cece oli selin lapseen yrittäessään ottaa jotakin hyllyltä, kun hän kuuli Deen kirkuvan riemusta erään naisen puhellessa hänelle ystävällisesti. "Voi, miten söpö pikkutyttö!" Cecen kääntyessä hän näki ihastuksen ilmeen lapsensa kasvoilla hänen heilutellessaan käsivarsiaan ja jalkojaan ilmassa. Ellei hän olisi ollut sidottu istuimeensa, olisi hän hypännyt tuon naisen syliin. "Katso äiti, vanha ystäväni on täällä!",

Dee kirkaisi. Tapa, jolla hän sanoi sen, lähetti kylmät väreet Cecen lävitse. Hän katsoi tarkkaan tätä pientä vanhanpuoleista naista, joka ylti ostoskärryissä istuvaa Deetä silmien korkeudelle. Äkkiä hän arveli tunnistavansa naisen. "Oletteko rouva Berger?" hän rohkeni kysyä. Nainen vastasi tutulla jiddisin kielisellä korostuksella, "Kyllä, minä olen." Cece ei ollut uskoa tätä! Rouva Berger oli ollut hänen isoäitinsä naapuri 35 vuotta ennen muuttoaan Floridaan. Cece ei ollut nähnyt häntä sen jälkeen kun oli noin kuusivuotias. 

Tämän tapahtuman jälkeen Cece alkoi uskoa ensimmäistä kertaa sitten raskausaikojensa, jolloin hän oli aistinut erilaisia tuoksuja kodissaan, että Dee saattoi todellakin olla hänen isoäitinsä. Niinpä hän ajatteli mielessään; "Vau, kenties tämä kaikki ei olekaan vain mielikuvitustani"!

Vaikka Cece alkoi uskoa Deen olevan hänen jälleensyntynyt isoäitinsä, hän varoi tekemästä hätiköityjä johtopäätöksiä. Hän oli tietoinen siitä, että hänen kaipauksensa päästä taas Oscelian luo, antaisi hänelle kenties aihetta tuputtaa isoäitinsä identiteettiä lapselleen. Niinpä hän yritti tarkkailla objektiivisesti Deen spontaaneja tekemisiä, eikä reagoinut niihin liian voimakkaasti tai tehnyt hänelle johdattelevia kysymyksiä. Hän ei halunnut luoda sellaista, jota ei ollut siellä tai antaa lapselle valmiita ideoita, vaan hän tahtoi totuuden paljastuvan itsestään.

Seuraavien kuukausien aikana Deen tunnustukset ja menneiden elämän muistot yleistyivät. Samaan aikaan paradoksaalisesti Cecelle oli vähemmän tärkeää tietää varmasti, oliko Dee hänen isoäitinsä. "On vaikeata selittää, mutta tunnen, että Deen kertova käyttäytyminen ja nämä huomautukset olisi tarkoitettu signaaleiksi, ei todisteiksi”, Cece ajatteli. Niiden välityksellä Dee vahvisti hänelle isoäitinsä kuolematonta rakkautta. Cece rakasti Deetä yksinkertaisesti hänen itsensä vuoksi. Ja se riitti.

Muutama kuukausi Deen kaksivuotissyntymäpäivän jälkeen tapahtui kuitenkin jotakin, joka antoi Cecelle asiasta lopullisen vahvistuksen. Cece kertoo:

”Menimme ostoksille Springfieldin tavarataloon. Päätin tarjota Deelle uuden kokemuksen; käynnin välikerroksessa sijaitsevassa tavaratalon teehuoneessa. Se oli eräs suosikkipaikoistani, jossa pikkutyttönä kävin Oscelian kanssa. Heti hissistä poistuttuamme Dee visersi, "Minä pidän tästä paikasta!" Istuuduimme lounaspöytään, jolloin vanhempi tarjoilijatar lähestyi meitä. Dee kirkui riemusta, "Tuolla tulee Helen!" Kun tarjoilijatar oli aivan lähelläni, luin hänen nimensä nimilapusta ja totesin, että Dee oli oikeassa. Kysyin Deeltä: "Kuinka tiesit hänen nimensä?" "Isona minulla oli tapana tulla tänne, ja minä muistan Helenin jo ennestään," hän sanoi ja katsoi säteillen vanhaa "ystäväänsä".

Deen huomautus saattoi tarjoilijattaren olon epämukavaksi: Kuinka tämä söpö pikkutyttö voi tunnistaa hänet, jos tämä ei ollut koskaan aikaisemmin nähnyt häntä? Olin itsekin hieman hämmästynyt, mutta tähän mennessä olin tottunut ajatukseen, että Dee oli isoäitini ja tämä tapaus vahvisti sen lopullisesti”. 

 

Sopivat roolit

Jälleensyntymiä tutkineen professori Ian Stevensonin tutkimissa useissa tapauksissa lapset tunnistivat spontaanisti täysin vieraat ihmiset edellisen perheensä jäseniksi tai tuttaviksi. Nähdessään rakkaan edellisen puolisonsa tai vanhempansa lapsi saattoi liikuttua kyyneliin saakka tai hypätä näennäisen "muukalaisen" syliin halaamaan häntä. Äidinvaihtotapauksissa lapset samastuivat usein niin voimakkaasti aikaisempiin rooleihinsa, että he jatkavat edelleen saman roolin vetämistä. Cece muistaa elävästi esimerkkejä tästä Deen kanssa.

Cece kertoo:

”Toisen ja kolmannen syntymäpäivän välillä Deen muisti oli hyvin aktiivinen ja hän teki melkein joka päivä jotakin sellaista uutta, joka muistutti minua Osceliasta. Joskus toruttuani häntä vallattomuudesta saattoi tämä vauvanvaippainen tuholainen sanoa kärsivällinen ja pitkään kärsinyt ilme kasvoillaan; "Sinun ei pitäisi puhua minulle tuolla tavoin, koska minä pidin huolta sinusta silloin, kun minä olin iso." Hän antoi selvästikin ymmärtää, että hänellä oli yhä valta minun ylitseni ja että minun piti yksinkertaisesti "häipyä!" Minun oli pidäteltävä nauruani tältä järjettömyydeltä. Ymmärrettyäni asian en voinut muuta kuin vain hykerrellä ja sanoa itsekseni: "No niin, tässä on toinen merkki siitä, että hän tietää, kuka hän on." Tällaisissa tapauksissa tarvitaan huumorintajua”!

Samalla tavalla kuin lapset muistavat ihmisiä edellisestä elämästään, he voivat muistaa myös paikkoja. Tämä ilmiö on yleinen. Sitä nimitetään maamerkki-muistoiksi. Jos lapsi näkee ensimmäistä kertaa hänelle jo menneisyydestä tutun paikan, voi se laukaista mielikuvia ja resonoivia tunteita aiheuttaen äkillisiä rektioita. Näennäisesti tyhjyydestä nousevat voimakkaat tunteet saattavat vanhemmat täysin hämilleen. Mutta näin tapahtuessa ei ole vaikeata keksiä vihjeitä, jotka yhdistävät tutun paikan edelliseen elämään.

Dee tunnisti tavaratalon välikerroksessa sijaitsevan teehuoneen ja oli ilahtunut. Vähän myöhemmin sen jälkeen hänellä oli toinen paikkaan liittyvä maamerkki, joka ei ollut miellyttävä vaan traumaattinen. Kun Dee oli kaksivuotias ja muistot ja merkit putkahtelivat päivittäin esiin, Cece vei hänet autolla uuden ystävänsä kotiin leikkiryhmään hoitoon.

Cece kertoo:

”Ajelin pitkin katuja, joilla hän ei ollut koskaan ollut. Me pysähdyimme pysähtymismerkin kohdalla, jolloin hän purskahti äkkiä itkuun ja nyyhkytti hysteerisesti. Hänen tunteen purkauksensa pelästytti minut ja kysyin: "Mikä hätänä, kultaseni?" Hän vastasi kyynelten läpi: "Voi, sinun on oltava erittäin varovainen. Täällä on vaarallista..." Hän rauhoittui niin pian, kun risteysalue ei enää ollut näkyvissämme. Pidin tätä hyvin kummallisena ja mainitsin siitä äidilleni kuvaillen risteysaluetta sen poikkikatujen avulla. Äitini tiesi välittömästi, miksi tuo alue oli niin merkityksellinen. Oscelia oli ollut vakavassa auto-onnettomuudessa tuossa kulmauksessa vuonna 1960 ollessani yhdeksän -vuotias. Eräs serkuistani oli hänen mukanaan etuistuimella. Kun Oscelia huomasi, että he olivat törmäämäisillään yhteen toisen auton kanssa, hän heittäytyi lapsen päälle ja sai itse pahimman tärskyn. Serkulleni ei tapahtunut mitään, mutta Oscelian käsivarsi oli vakavasti loukkaantunut, eikä parantunut pitkään aikaan. Ilmeisesti Dee purki patoutumaansa tuona päivänä, jolloin hän itki liittymässä, koska ajaessamme seuraavan kerran sen lävitse, hän oli ihan normaali. Hän ei koskaan ottanut asiaa uudelleen puheeksi”.

Deen varttuessa hänen menneisyyteensä liittyvät suoranaiset todisteet ja tunnistamiset hälvenivät. Muiston sirpaleita ajasta Osceliana pulpahti kuitenkin ain silloin tällöin pintaan. Cece muisteli tapahtumaa, jonka täydellinen merkitys tuli näkyviin vasta vuosia myöhemmin. Dee oli tuolloin noin neljävuotias:

Cece kertoo:

”Eräänä päivänä muuan ystävä antoi meille kolme kissanpentua, koska tiesi Deen rakastavan eläimiä. Dee halusi välttämättä antaa niille nimet Jenny, Leila ja Lester. Kysyin häneltä, miksi hän valitsi juuri nuo nimet osoittaessani erityisesti Lesteriä, punajuovikasta kissanpentua. "Koska hän muistuttaa Lesteriä," oli hänen vastauksensa. Tuohon aikaan en paneutunut asiaan sen kummemmin. Sen sijaan ihmettelin, mitä tekemistä Oscelian Jenny-nimisellä sisarella oli kissan nimen kanssa. Äitini oli laatinut perheemme sukututkimuksen, jonka hän lähetti meille vasta viime vuonna. Käydessäni läpi sukutaulukkoja, huomasin, että Oscelian sisaren nimi todellakin oli Jenny Leila ja hänellä oli Lester niminen veli, josta en ollut ollut lainkaan tietoinen. Luettuani tuon tunsin pistelyä kaikkialla kehossani. Kohta tämän jälkeen eräs sukulainen oli käymässä luonamme ja kun mainitsin hänelle kissojen nimien "yhteensattumasta", hän totesi, "Lesterillä oli kirkkaanpunainen tukka””.

Carol Bowman (Return from heaven kirjan kirjoittaja) kyselee Ceceltä:

"Miltä sinusta tuntuu olla oman isoäitisi kasvattaja nyt, kun Dee on jo aikuinen”?

”Iloitsen ollessamme jälleen yhdessä samassa perheessä. Meillä on syvä perimmäinen rakkaus, joka kantoi meitä joidenkin vaikeiden aikojen yli. Yleensä suhteemme on ollut hyvin positiivinen ja olemme paljon auttaneet toisiamme”.

Kysyin Ceceltä myös, mikä hänen mielestään oli syynä hänen isoäitinsä takaisinpaluuseen. Välittömästi hän mainitsi tuon jo niin usein kuulemani syyn: rakkauden kaipuun:

”Minulla on sellainen tunne, että hänen takaisinpaluunsa luokseni tapahtui, koska kaipasin häntä tavattomasti ja todella tarvitsin häntä. Luulen todellakin, että tarve olla jälleen hänen lähellään toi hänet takaisin luokseni. Mutta se ei ollut yksipuolista. Hän tuli takaisin myös oppiakseen. Oscelialla oli tapana kantaa kaunaa hyvin kauan. Hän antoi harvoin ihmisille anteeksi. Dee toimii samoin, kun minä taas toimin päinvastoin. Minä pystyn paremmin katsomaan asioita toisen ihmisen näkökulmasta. Tässä asiassa minä autan nyt Deetä, alkaen hänen isästään. Hän oli isänsä silmänterä aina siihen saakka, kunnes erosimme ja menetimme kaiken. Hän oli niin raivoissaan, että siitä lähtien hän on tuskin puhunut isälleen. Yritän saada hänet muuttamaan tuon kuvion ja solmimaan rauhan isänsä kanssa. Hän yrittää koko ajan, mutta helppoa se ei hänelle ole. Toisaalta Dee on jo muuttunut. Oscelia suhtautui hyvin ennakkoluuloisesti mustaihoisia kohtaan. Deen ollessa seitsemännellä luokalla tapasin työssäni afroamerikkalaisen miehen. Dee sanoi minulle, "No, onhan Peter toki mitä mukavin mies, mutta kuinka kestät olla yhdessä jonkun mustaihoisen kanssa?" Ironista, sillä Dee on nyt kihloissa jamaikalaisen miehen kanssa”.

Cecellä oli kiintoisan selkeä käsitys roolien vaihtumisesta, kun hänen isoäitinsä reinkarnoitui hänen tyttärekseen:

”Suhde tyttäreeni on parempi kuin suhde isoäitiini, koska se tuntuu paljon mukavammalta. Tunsin itseni aina isoäitiäni vanhemmaksi ja häntä tietävämmäksi. Minulla oli myös suojeleva asenne häntä kohtaan. Nykyiset roolimme ovat sopivampia tunteittemme vuorovaikutukselle. On paljon luonnollisempaa ja sopivampaa olla hänen äitinsä kuin hänen tyttärentyttärensä”.

 

Äitien synnit

Viimeiset kaksi tapausta osoittivat meille, kuinka lämpimät ja rakastavat tunteet voivat yltää kuoleman tuolle puolen ja sävyttää uutta harmonista sukulaisuussuhdetta. Äidit Candy ja Cece olivat ilahtuneita päästessään yhteyteen sielujen kanssa, joita he olivat niin paljon rakastaneet ja ikävöineet. Mutta kaikki sukulaisuussuhteet eivät ole ihania ja rakastettavia. Jotkut ovat suorastaan katkeria.

Me kaikki haluaisimme todellakin uskoa, että suuttumus, viha ja vanhat riidat menettävät merkityksensä kuolemassa. On lohdullisempaa uskoa, että ennen paluutamme takaisin olemme saaneet taivaassa puhtaat paperit. Jotkut Stevensonin tutkimat jälleensyntymistapaukset todistavat, että harhailevat sielut voivat todellakin muuttua, uudistua ja tulla rakastettavimmiksi elämästä toiseen. Mutta on olemassa myös todisteita siitä, kuinka ikävät tunteet ja vanhat kaunat pysyvät muuttumattomina ja ilmaantuvat jälleen edesmenneen sielun synnyttyä uudelleen. Tietyt asiat voivat siirtyä seuraavaan elämään ja aiheuttaa kitkaa ja väärinymmärrystä. Tämäntyyppistä negatiivista siirtymistä tapahtuu todennäköisesti usein, mutta jos sitä ei tunnisteta edellisen elämän perimäksi, voi se vanhemmille olla hämmentävää. He eivät ymmärrä miksi heidän lapsensa on etäinen tai vihamielinen. He saattavat syyttää itseään ja kyseenalaistaa kasvattajantaitonsa ja kummastella, miksi tämä lapsi toimii niin eri tavalla kuin muut omat lapset. Kun asenteet voidaan jäljittää juuri tiettyyn edelliseen elämään liittyvään suhteeseen, eikä suinkaan vanhempien vääriin tekoihin, voi se olla askel kohti ratkaisua ja paranemista.

 

Samuel Helanderin tapaus

(Tapaus löytyy Oskar Reposen kirjasta ”Olen elänyt ennenkin -suomalaisia jälleensyntymistapauksia”, 1979, s. 22–40, lyhennetty versio; Samuel Helander).

 

Marja Helander kertoo:

Näin unen Samuelin syntymisen jälkeen. Vuotta aiemmin kuollut Pertti-veljeni seisoi valkoisessa alusasussaan edessäni. Hän seisoi siinä ilman päätä. Hänellä oli omapäänsä kainalossaan. Sitten hän yhtäkkiä ojensi sitä, päätään, minulle.

Reinkarnaatio-tutkija Ian Stevenson tuli juuri noihin aikoihin Suomeen (1978) tutkimaan jälleensyntymistapauksia ja Marja Helander pääsi Samuel -poikansa takia Stevensonin haastattelututkimukseen. Seuraavassa Ian Stevenson haastattelee Marja Helanderia (1978):

- Otitko vastaan hänen päänsä?

-Otin. Se tuntui sekä hirveältä että hyvältä. Tunsin jonkinlaista outoa rauhaa. Se oli kuin täyttymys, en osaa selittää miksi tai mille asialle.

- Kuinka vanha Samuel-poikasi on tällä hetkellä?

- Kaksi vuotta ja seitsemän kuukautta.

- Mikä on erikoisinta, mitä hän on sinulle sanonut?

- Se, että en muka ole hänen oikea äitinsä. Että minun Anneli-äitini, hänen mumminsa, on hänen oikea äitinsä. Kai se on melko erikoista.

- Näitkö joitakin merkittäviä unia raskauden aikana?

- Näin. Kerran, ollessani unen ja valvetilan rajamailla, jonkinlaisessa horroksessa, ilmestyi kuollut Pertti-veljeni minulle. Hänellä oli yllään valkoiset alusvaatteet.

- Sanoiko veljesi jotain?

- Kyllä. Hän katsoi minua pitkään ja sanoi voimakkaalla, käskevällä äänellä: ”Pidä se lapsi, se on sinulle tärkeä”.

- Monesko raskausviikko sinulla oli silloin menossa?

- Kymmenes muistaakseni.

- Olitko ehkä ajatellut raskauden keskeyttämistä?

- Kyllä. Olimme keskustelleet mieheni kanssa abortista. Sen olisi voinut tehdä vielä silloin.

-Mihin veljesi kuoli?

- Hänellä oli paha sokeritauti. Hän oli kuolinpäivänään kesäkuun kymmenentenä vuonna 1975 ottanut jonkin verran alkoholia ja hän kuoli tuona päivänä illan suussa bussissa erään ystävänsä käsivarrelle. Kuolinsyynä oli kai virallisesti haimakuolio.

- Käyttikö veljesi paljon alkoholia?

-Ei. Sinä päivänä meidän piti yhdessä juhlia syntymäpäiviämme. Minun syntymäpäiväni on kesäkuun 14 ja Pertin oli kesäkuun 8, joten päätimme silloin kesäkuun 10 päivänä pitää ne yhdessä. Pertti lähti ystävänsä kanssa ostamaan pari pulloa viiniä. Minä täytin silloin 22 vuotta.

- Olette kai näyttäneet Samuelille Pertti-veljesi kuvaa?

- Kyllä. Samuel väittää aina, että hän on itse niissä kuvissa.

- Millä nimellä hän kutsuu itseään?

- Hän sanoo olevansa Peltti. Hän ei osaa lausua vielä ärrää. Hänhän on vasta vähän yli kaksi ja puolivuotias.

Marja Helander mainitsi kirjeessään Pertti-veljensä kuolleen 10.6.1975 vietettyään juuri sitä ennen 18-vuotis syntymäpäiviään. Kirje jatkui näin:

"Tulin raskaaksi saman vuoden elokuussa ja Samuel syntyi huhtikuun 15. päivänä 1976. Aluksi Samuel oli kuin kuka tahansa vauva, mutta täytettyään kaksi vuotta, hän rupesi silloin tällöin puhumaan outoja asioita”.

”Pari kuukautta sitten olimme mummolassa Anneli-äitini luona. Kirjahyllyllä oli valokuva, joka esittää kuollutta Pertti-veljeäni 5-vuotiaana Auroran sairaalassa. Pertti nojaa tuossa valokuvassa leikkikehää muistuttavaan tukeen ja sairaanhoitajatar pitää hänestä kiinni. Pertti joutui sairaalaan loukattuaan pahasti molemmat jalkansa, mutta yksikään pikkupoika ei voisi kuvasta havaita, että Pertin jalat ovat itse asiassa kipsissä. Samuel sanoi kuitenkin heti valokuvaa hetken tuijotettuaan; "Tuotta mulla on jalat kipeenä".

Kun eräs ystävättäreni kysyi äskettäin Samuelilta hänen nimeään, Samuel vastasi hetkeäkään epäröimättä: ”Pela”.

Kuollut Pertti-veljeni oli ystäviensä keskuudessa "Pera". Kukaan ei ole koskaan kertonut Samuelille valokuvassa olevista henkilöistä, eikä Pertistä ole hänen kuultensa juuri puhuttu”.

Jakomäessä 15.9.1978 Marja Helander

 

Stevensonin tutkimuksista selviää, että lapset kertovat runsaimmin jälleensyntymämuistoja yleensä 3-5 vuoden ikäisinä. Sen jälkeen ne aletaan unohtaa ja niistä puhuminen loppuu yleensä viimeistään 9-10 vuoteen mennessä. Pienillä lapsilla ei ole vielä epäröintiä kertoa tällaisista asioista.

- Kauanko Pertti-veljelläsi oli ollut sokeritauti?

Marja epäröi hetken.

- Ei kauan. Hän oli saanut tietää siitä vastikään, hiukan ennen kuolemaansa. Hän oli töissä Orionilla. Saatuaan kuulla taudistaan, hän otti lopputilin. Hänellä ei ollut vielä selvää mielikuvaa tulevaisuuden urastaan.

- Olisiko se voinut olla itsemurha?

- Tuskin. En ainakaan usko sitä.

- Näkikö tai kokiko kukaan muu perheenjäsen mitään erikoista ennen Pertin kuolemaa?

- Äitini näki jo vuosia sitten kuolleen isänsä unessa. Sellaisen unen jälkeen joku sukulaisemme yleensä kuoli.

- Milloin Samuel puhui ensi kerran jotakin erikoista?

- Hän kutsui itseään Peltiksi jo puolitoistavuotiaana. Aina kun joku kysyi hänen nimeään, hän sanoi olevansa Peltti. Minä aina korjasin, että "sinähän olet Samuel", mutta hän vain suuttui ja hoki, että "Peltti, Peltti.”

Marja Helander näyttää Ian Stevensonille Pertistä Auroran sairaalassa otettua valokuvaa. Pikkuisella Pertillä on kuvassa jalat kipsissä, mutta sitä ei hiukan epätarkasta kuvasta ainakaan alle 3-vuotias lapsi voisi havaita.

Professori Stevenson tutkii tarkoin valokuvaa ja kysyy:

- Onko Samuel nähnyt Pertistä vanhempana otettuja valokuvia?

- Kyllä. Mutta niitä katsoessaan hän ei sano mitään. Ne ovat hänelle yhdentekeviä. Niistä hän ei tunnista itseään.

- Millä tavalla Pertti loukkasi jalkansa?

- Suuren lihanjalostamon hyllyteline kaatui pihalla hänen päälleen. Hän selvisi kuitenkin onnettomuudesta viiden kuukauden sairaalareissulla. Jalat olivat useita kuukausia vetolaitteessa.

Marja Helanderilla on 13-vuotias Anne-niminen pikkusisko sekä vanhempi sisar Pirjo, joka on 23-vuotias. Marja Helanderin äiti Anneli Silfverberg on syntynyt 27.6.1934 ja on siis vielä varsin nuori isoäiti (1978). Anneli Silfverberg on toista kertaa avioliitossa.

- Onko Samuel kutsunut itseään Peltiksi useitten ihmisten kuullen?, jatkoi Ian Stevenson kuulusteluaan.

- On. Eilen illallakin meillä oli vieraita ja kun Anne yritti houkutella Samuelia vuoteeseen, tämä puuskahti vihaisena: "Ei Peltti vielä mene".

Sitten Marja Helander kertoo jännittävän tapauksen. Samuel on ollut tietenkin useita kertoja äitinsä kanssa Pertin haudalla Malmin hautausmaalla. Vuonna 1978 syyskuun 19. päivänä kuoli Marjan äidin täti - Anneli Silfverbergin isän sisko Lydia Keränen. Hänet haudattiin Malmille Pertti-pojan viereen. Aiemmin oli samaan hautaan jo laskettu Anneli Silfverbergin isä.

Kun Marja Helander kävi Anne-siskonsa ja erään tuttava-rouvan kanssa marraskuussa 1978 viemässä kolme punaista ruusua rakkaitten lähiomaisten haudalle, sanoi Samuel heleällä lapsen äänellään:

- Nyt on Lyyti päättyt minun luokkeni.

- Ei Samuel voinut tietää, että Lydia on haudattu Pertin viereen. Olen aivan varma siitä, ettei siitä oltu koskaan puhuttu hänen kuultensa, Marja Helander toteaa.

- Samuel sanoi siis varmasti, että nyt on Lyyti päässyt minun luokseni?, Stevenson kysyy.

Marja Helander nyökkää. Lydia Keränen oli lunastanut haudan itselleen viisi päivää ennen Pertin kuolemaa.

Ian Stevenson oli kiinnostunut myös Samuelin sekä Pertin ulkonäöstä. Oliko Marja Helander sitä mieltä, että pojat muistuttavat toisiaan ja oliko Samuelilla joitakin tapoja tai asentoja, jotka olivat ehkä tunnusomaisia myös Pertille?

Molempia löytyi heti. Lukuisat sukulaiset olivat panneet merkille, että Samuel seisoi usein samalla tavalla kuin Pertti; vasen jalka edessä ja kädet lanteilla tai selän takana. Samuelilla on myös samanlainen ruumiinrakenne kuin Pertillä. Hän on lyhyt ja tanakka, kun taas Samuelin Sandra-sisko, äiti ja isä ovat pikemminkin pitkiä ja hoikkia.

- Monet tuttavatkin sanovat heti, että Samuel on Pertin peilikuva, lisää Marja Helander.

 

Ian stevenson tenttasi Marja Helanderia parisen tuntia. Sen jälkeen hänen aikansa kuitenkin loppui kesken. Tiedemiehen oli lyhyen vierailunsa aikana tavattava muitakin henkilöitä, jotka odottivat viereisessä huoneessa.

Rita Castren-Näre lupasi professori Stevensonille, että tutkimuksia jatketaan Suomessa. Oskar Reponen tarjoutui suorittamaan Marja Helanderin ex-aviomiehen sekä äidin Anneli Silfverbergin, (hänen tyttönimensä) haastattelut Ian Stevensonin antamien ohjeiden mukaan. He käyvät myös Pertin ja Lydian haudalla:

 

Oskar Reponen kertoo:

Kivi on mustaa graniittia ja sen vieressä on Lydia Keräsen hautakivi, joka kertoo hänen eläneen vuosina 1899-1978. Marja Helander, 13-vuotias Anne-tyttö, Samuel, valokuvaajani Aarre Ekholm sekä allekirjoittanut (Oskar Reponen) laskimme hautakivien eteen kukkia ja seurasimme Samuelin hartaan tuntuista asennoitumista tilanteeseen. Samuel tepasteli hautakivien välissä itsekseen höpötellen, mutta pysähtyi sitten vakavan näköisenä kasvot peruslukemilla Pertin hautakiven eteen, jossa hän seisoi mitään puhumatta pari minuuttia. Ajoimme sen jälkeen Marja Helanderin kotiin Jakomäkeen.

Marja kertoi Pertin olleen äitinsä Anneli Silfverbergin lempilapsi. Pertti merkitsi äidilleen koko elämää ja hänen poismenonsa mursi äidin terveyden.

Marja Helander kertoo edelleen Pertistä: Hän oli varsin musikaalinen ja soitti hyvin kitaraa. Pikkuinen Samuel innostuu myös suuresti nähdessään jossakin kitaran. Hänelle ostettiinkin sellainen viime jouluksi, eikä lapsi malta laskea sitä kädestään edes nukkumattia odotellessaan.

Vuoden 1977 jouluna Helanderit olivat Anneli-äidin luona. Yhtäkkiä Samuel lähti kiertämään huonetta antaakseen jokaiselle paikalla olleelle sukulaiselle suukon.

- Se oli unohtumaton hetki, sanoo Marja Helander ja jatkaa:

- Pertti teki täsmälleen samoin Samuelin ikäisenä. Se oli jo ihan traditio. Kun perhe kokoontui joulupäivällisen jälkeen olohuoneeseen kuusen lähelle kahvia juomaan ja lahjoja avaamaan, rupesi Pertti kiertämään huonetta. Hän pysähtyi jokaisen kohdalle ja antoi jokaiselle suukon. Tuossa vuoden 1977 joulutunnelmassa oli mukana paljon muitakin sukulaisia ja olohuoneessa oli lipaston päällä Pertin isokokoinen valokuva. Kynttilät paloivat sen molemmilla puolilla. Ennen kuin Samuel lähti pusukierrokselleen, hän seisoi pitkän tovin kuvan edessä.

Samuel puhuu silloin tällöin myös siitä, että koira on purrut häntä ja että se koski kovasti.Samuelia ei koira ole kuitenkaan koskaan puraissut, mutta Perttiä eräs karkuteillä ollut koira puri 4-5:n vuoden iässä pahasti. Kun taas Perttiä kylvetettiin 3-vuotiaana, hän luiskahti kerran äitinsä käsistä ammeessa ja ehti vetäistä hiukan vettä pieniin keuhkoihinsa ennen kuin äiti oli tempaissut hänet syliinsä.

- Muistan äidin kertoneen, että Pertti parkui silloin aivan hirveästi.

- Samuel pelkää kylpyjä. Hän tulee melkein hysteeriseksi, kun häntä ruvetaan riisumaan ja viemään kohti kylpyhuonetta.

Kun Samuelille jokin aika sitten näytettiin Anneli Silfverbergin edellisen aviomiehen, eli Pertin isän valokuvaa, jossa oli mukana myös Anneli Silfverbergin äiti, Samuel sanoi riemusta lähes kiljuen: ”Tiinä on iti ja mun mummo myöt”!

Tuollainen toteamus on varsin hämmästyttävä. Lapsihan toki erehtyy helposti henkilöistä, mutta tässä tapauksessa hän tavallaan erehtyi johdonmukaisella tavalla kahdesta ihmisestä. Sehän liittyi täsmälleen Perttiin, jonka isää ja mummia hän todellakin katseli. Marja-äiti sanoi Samuelille tuolloin: ”Ei siinä ole isi, eikä sinun mummosi”.

Mutta Samuel ei antanut periksi, vaan toisti kiihtyneenä: ”Tiinä on iti ja mummo”.

Kun taas Samuelille näyttää valokuvaa, joka esittää Anneli Silfverbergin nykyistä aviomiestä, jonka kanssa Pertin äiti solmi avioliiton vuosi ennen Pertin kuolemaa, Samuel kävelee mitään sanomatta pois. Hän aivan kuin vierastaa tätä mumminsa uutta aviomiestä.

- Eihän Pertti tietenkään ehtinytkään tutustua kovin hyvin häneen, miettii Marja Helander.

Tapasin Marja Helanderin kolmannen kerran Helsingin rautatieasemaa vastapäätä olevassa kahvilassa. Tällä kertaa Marjalla oli mukanaan äitinsä, Anneli Silfverberg.

Anneli Silfverberg kertoi uskovansa jälleensyntymiseen. Tämä usko ei ollut kuitenkaan syntynyt Pertin kuoleman jälkeen. Hän oli jo vuosia aiemmin tullut johtopäätökseen, ettei elämässä ilman jälleensyntymisen mahdollisuutta ja karman lain toteutumista ole mitään mieltä. Hän toteaa:

- Kyllä minun mielestäni meidän tulevat kohtalomme riippuvat yksinomaan omista teoistamme ja siitä, miten vietämme elämämme eli miten hyvin tai huonosti sen käytämme. Jos pyrimme tekemään hyvää ja kehittämään itseämme, niin se parantaa lähtökohtiamme seuraavassa elämässämme. Hän, jolla on jossakin elämässään surkea osa elettävänään, saa siitä joskus myöhemmin korvauksen. Ihminen varmasti kehittyy jokaisen elämänsä aikana. Uskon, että Pertti oli kuollessaan jo hyvin korkealla kehityksessään. Jos hän on nyt jälleensyntynyt, niin uskon, että hän on tullut takaisin tähän maailmaan auttamaan muita ihmisiä. Eivätkö varhain poismenneet synnykin usein jo varsin pian uudestaan?

Marja Helander katsoo äitiään ja muistaa vielä jotakin. Hän kertoo kohtauksen, josta useat reinkarnaatiotutkimukset alkavat ja josta monet äidit järkyttyvät, elleivät ole lukeneet näistä asioista. Tämä tapahtui Myllypurossa Anneli Silfverbergin kodissa marraskuussa 1978:

Pikkuinen Samuel kiipesi äkkiä mumminsa syliin, kietoi kätensä tämän kaulaan ja sanoi kirkkaalla, varmalla äänellä:

- Tinä olet mun äitini oikeetti. 

Ja vielä yksi muistikuva Samuelin puheista. Tapaus sattui joulukuussa 1978. Samuel kutsuu Anneli Silfverbergiä sekä äidiksi että pikku-mummoksi. Joulukuun alussa Samuel istui mummonsa sylissä karvainen nalle käsissään. Äkkiä hän kääntyi katsomaan mummoaan silmiin ja sanoi nopeasti:

- Minä olin kuollut ja mun pikku-mummo itki.

 

Oskar Reponen