Tom ei voinut uskoa onneaan. Tämä tulisi olemaan helpoimmat tuhat dollaria, jotka hän oli koskaan ansainnut! Ei tarvinnut kuin istua tässä tuolissa hetken ja sen jälkeen rahat olisivat kourassa. Tom vaipui hetkeksi ajatuksiinsa pohdiskellen, mitä rahalla tulisi hankkimaan. Sitten hän havahtui ja alkoi jälleen kuunnella, mitä hänen edessään oleva laboratoriotakkinen nainen puhui.

”Päälläsi oleva stimulaatiopuku tuottaa täysin autenttisen tuntuisia aistimuksia, jotka aivosi tulkitsevat sinulle oikeasti tapahtuviksi asioiksi. Tämä tarkoittaa, että kun olet kytkettynä RLS-peliin kokemuksesi ei eroa millään tavalla normaalista elämästäsi. Sinulla ei siis ole mitään mahdollisuutta erottaa, oletko pelin sisällä vai sen ulkopuolella. Ymmärräthän tämän?”

Tom nyökkäsi innostuneena. Miten mielenkiintoinen kokemus hänelle olikaan tulossa! Nähtyään ilmoituksen, että Stellar Magnitude Games etsi koehenkilöitä testaamaan uutta hypervirtuaalitodellisuudessa pelattavaa Real Life Simulation -peliä, hän oli heti valmis osallistumaan, vaikka ilmaiseksi. Ja nyt hänelle jopa maksettiinkin tästä!

Valkotakkinen nainen, joka oli esitellyt itsensä Dr. Rosenbergiksi, mutta pyytänyt Tomia kutsumaan itseään Susaniksi, vakavoitui ja kumartui Tomin puoleen. ”Nyt sinun täytyy kuunnella hyvin tarkasti. Kerron seuraavaksi pelin toimintaperiaatteet ja nämä sinun on ymmärrettävä erittäin hyvin, ennen kuin aloitat pelaamisen. Oletko valmis kuuntelemaan?”

Tom ihmetteli hetken Susanin vakavaa ilmettä. Onko pelissä jotain ongelmallista? Pitäisikö huolestua? Mutta Tom nyökkäsi kuitenkin luottavaisena. Kyllähän näin suuri ja menestynyt pelifirma tietää mitä on tekemässä.

”Se, mitä tulet pelissä näkemään ja kokemaan ammennetaan suoraan omasta tajunnastasi, varsinkin alitajunnastasi. Kaikki muistosi, uskomuksesi, ajatuksesi ja tunteesi luovat sen, mitä ympärilläsi näet. Osa ympärillesi luodusta maailmasta tulee muilta peliin kytketyiltä ihmisiltä, eli he muodostavat ikään kuin kollektiivisen alitajunnan, josta peliä myös rakennetaan, mutta se, millaisen sävyn peli saa, riippuu sinusta itsestäsi. Eli mihin pelin tapahtumiin kiinnität huomiosi ja miten kaiken näkemäsi ja kokemasi tulkitset, vaikuttaa suuresti siihen, mitä sinulle tapahtuu pelin aikana ja miten pelin koet. Voidaan siis sanoa, että sinä luot pelin sitä mukaa kun sitä pelaat.”

Tähän asti kaikki oli Tomille selvää. Mitä vakavaa tässä muka oli? Mutta se, mitä Susan seuraavaksi kertoi, oli Tomin mielestä hyvin hämmentävää.

”Tässä on pelin juju: heti, jos koet negatiivisia tunteita, peli muuttuu vaikeammaksi. Se saa tunteistasi lisää virtaa ja muuttuu vahvemmaksi. Uppoudut silloin peliin tiiviimmin ja kehoosi ruiskutettu muisti-inhibiittori alkaa toimia. Sinun on siis vaikeampi muistaa, että olet itse asiassa virtuaalipelin sisällä. Koska peli tunnistaa alitajuntasi sisällön, se ammentaa sieltä juuri sinulle hankalimmat kokemukset eteesi koettavaksi. Näiden avulla peli oikein yrittämällä yrittää herättää sinussa negatiiviselta tuntuvia pelon, vihan, häpeän ja syyllisyyden tunteita, ja kun koet näitä voimallisesti, peli upottaa sinua yhä syvemmälle ja syvemmälle uskomaan pelin olevan todellista todellisuutta. Varsinkin silloin, kun tuomitset sen mitä näet ja koet, peli vaikeutuu eksponentiaalisesti. Kiinnitä siis tarkasti huomiota niihin hetkiin, jolloin et haluaisi kokea sitä mitä koet, ja kun arvostelet, haukut ja solvaat mielessäsi jotakuta, joko itseäsi tai muita pelin hahmoja. Silloin uppoudut peliin niin syvälle, että sinun voi olla mahdotonta muistaa, että koetkin simuloitua todellisuutta.”

Sitten Susanin ilme keveni ja hän sanoi rauhoittaen: ”Mutta älä huoli! Koska peli tapahtuu täysin pääsi sisällä, sitä kokiessasi oikeassa elämässä ei kulu lainkaan aikaa. Kun koet olleesi pelin sisällä vaikka päivän ajan, todellista aikaa ei ole kulunut sekuntiakaan.”

Tom pohti kuulemaansa hetken, yrittäen kuvitella, millaiselta pelin pelaaminen tulee tuntumaan. Mutta yhtä asiaa hän ei millään pohtimisellaan käsittänyt, joten siitä huolimatta, että hän pelkäsi vaikuttavansa hieman yksinkertaiselta, hän joutui kysymään Susanilta: ”Mikä pelin idea siis on? Mihin siinä pyritään? Tai siis… Hmm… Miten se voitetaan?”

Susan vastasi hymyillen: ”Oikein hyvä kysymys! Tämä on juuri se syy, miksi olet täällä. Haluamme tietää, onko peli mahdollista voittaa. Eli onko mahdollista saada itse itsensä muistamaan, että kyse on vain pelistä. Meitä siis kiinnostaa, täytyykö meidän koodata peliin automaattinen herätystoiminto. Jos sitä ei ole, pelin idean tajuaminen ja itsensä saaminen ulos pelistä tapahtuu pelaajan itsensä toimesta. Meillä on täällä firman sisällä erimielisyyksiä herätystoiminnon tarpeellisuudesta. Siksi meidän on testattava sitä. Jos kukaan pelaajista ei pysty itse herättämään itseään, sitten meidän on laitettava pelin sisään automaattinen pelistä irrottautumisen mekanismi. Mutta tämä häiritsee pelin autenttisuutta, joten toivomme, ettei sitä tarvitsisi sinne koodata.”

Tom ei vieläkään ymmärtänyt, joten hän kysyi hämmentyneenä: ”Miten pelin sisällä voi herätä? Jos peli kerran koko ajan siihen uskoessa vaikeutuu ja tulee uskottavammaksi, niin eikö pelin lopettaminen käy koko ajan mahdottomammaksi mitä pidempään peliä pelaa ja mitä enemmän siihen uppoutuu? Siis varsinkin, jos kokee negatiivisia tunnereaktioita?”

Tähän Susan antoi mielenkiintoisen vastauksen. ”Peli on rakennettu niin, että se muuttuu helpommaksi aina, kun reagoit pelin tapahtumiin kevyesti. Kun sinulla on positiivinen olotila ja koet iloa, myötätuntoa, lempeyttä tai rakkautta, silloin alat irrottautua peliin samaistumisesta. Alat muistaa, ettei tätä kaikkea kokemaasi ja näkemääsi tarvinnutkaan ottaa niin vakavasti, ja alat katsoa pelin tapahtumia ikään kuin olisit oikeasti vain se, joka tarkkailee peliä sivusta. Näinhän oikeasti onkin. Olet Tom, joka katselee todellisen näköistä ja tuntuista peliä, mutta oikeasti istut siinä tuolissa, eikä mitään tapahdu. Ei oikeasti.”

Tom tajusi heti, mistä Susan puhui. ”Tarkoitat siis, että vaikka muisti-inhibiittori virtaa kehossani ja yrittää estää minua muistamasta, että kyseessä on pelkkä peli, voin kuitenkin alkaa havahtua totuuteen, vaikken kykenekään sitä havaitsemaan aisteillani, jotka on alistettu havaitsemaan pelkkiä pelin tapahtumia? Voin siis alkaa tarkkailla vierestä, miten pelihahmoni kokee asioita – tuntee, ajattelee ja tekee – mutta minun, tässä tuolissa koko ajan istuvan Tomin, ei kannata mennä siihen kaikkeen mukaan. Jos pysyn rauhallisena ja luottavaisena, en tuota peliin virtaa negatiivisten reaktioitteni kautta, jolloin peli laimenee ja lopulta sen virta loppuu kokonaan.”

Susan hymyili ilahtuneena. ”Juuri niin. Ymmärrät pelin idean täydellisesti. Ja kerron vielä pienen vinkin, jonka avulla havahtuminen todellisuuteen voi olla helpompaa. Ala pelatessasi kiinnittää huomiota siihen, miten kaikki havaitsemasi liittyy sinuun itseesi. Koska peli ammentaa sinun omasta alitajunnastasi, kaikki ympärilläsi oleva kertoo itse asiassa sinusta itsestäsi. Kun alat huomata tämän, alat kyseenalaistaa todellisuuttasi. Ehkäpä oletkin itse se, joka saa kaiken aikaan? Ehkäpä voit alkaa keventää suhtautumistapaasi kaikkeen näkemääsi ja kokemaasi, jolloin pelikin kevenee ja muuttuu helpommaksi. Tämä auttaa sinua pääsemään irti omaksi elämäksesi kokemasi tapahtumien raskaudesta ja alat herätä tästä todellisen tuntuisesta, mutta täydellisesti olemattomasta pelikokemuksestasi.”

Tom mietti asiaa hetken ja sanoi sitten ilkikurisesti: ”Peli kuulostaa itse asiassa yllättävän vaikealta, mutta onneksi olen aina ollut rauhallinen kaveri. En koe kauhean voimakkaita tunteita. Uskon, ettei peli muodostu minulle kovinkaan hankalasti voitettavaksi. Jos voitan pelin ennätysajassa, saanko korvaukseni tuplana?”

Susan nauroi. ”Hyvä on, sovittu! Kaksi tonnia on sinun, jos lyöt aiemman ennätyksen! Peli kirjaa ylös pelaajan kokeman ajan, joten pelin lopetettuasi voimme katsoa pelin tiedostoista, kuinka kauan kuvittelit olleesi pelin sisällä. Katsotaan sitten, miten nopea olit! No niin, oletko valmis aloittamaan?”

Tom nyökkäsi varmana siitä, että hän tulisi olemaan nopein pelin voittanut koehenkilö. Susan ruiskutti muisti-inhibiittorin Tomin käsivarteen ja painoi sitten Tomin pään istuimen niskatukea vasten. Niskatuen alla olleet metalliset ulokkeet nousivat ylös ja kiertyivät Tomin pään ympärille, painuen tiiviisti kiinni niskaan, päälaelle, ohimoille ja otsaan. Kuului vaimea suhahdus. Tom sulki silmänsä ja jäi odottamaan, mitä seuraavaksi tapahtui.

Mutta mitään ei tapahtunut. Tom odotti ja odotti, kunnes avasi silmänsä. Susan hymyili hänen edessään. Tom kysyi ihmetellen: ”Mistä on kyse? Miksei peli koskaan alkanut?”

Susan vastasi rauhoittavasti samalla irrottaen Tomia laitteesta: ”Ei hätää, kaikki meni ihan hyvin. Saimme tarpeeksi tarvitsemaamme dataa. Tässä sinulle lupaamani rahat. Saimme niin hyvää tietoa, että päätimme maksaa sinulle hieman ekstraa. Tässä viisi tuhatta dollaria. Voit riisua simulaatiopuvun pukuhuoneessa, jossa omat vaatteesikin ovat ja voit jättää puvun sinne. Kiitos osallistumisestasi! Nyt minun täytyy kiirehtiä seuraavan koehenkilön luo. Oikein mukavaa päivän jatkoa sinulle!”

Tom istui tuolissa hetken pöllämystyneenä. Sitten hän nousi ja meni pukuhuoneeseen. Vaatteensa puettuaan hän käveli ulos rakennuksesta. Kotiin päästyään hän istui sohvalle ja tuijotti saamiaan rahoja. Mitä oikein tapahtui? Aikansa asiaa pohdittuaan Tom kohautti hartioitaan. Hän sai rahat, eikä hänen edes tarvinnut tehdä mitään. Mikäs ongelma tässä olikaan?

Seuraavana päivänä Tom päätti lähteä ostoksille käyttämään osan saamistaan rahoista. Mutta matkalla kaupunkiin tapahtui jotain todella ikävää. Tom joutui auto-onnettomuuteen ja mursi selkärankansa, mikä aiheutti hänen jalkojensa osittaisen halvaantumisen. Hänen työnsä rakennusmiehenä oli vaakalaudalla, ellei hän saanut itseään kuntoon. Joksikin aikaa Tom menetti kaiken toivonsa ja katkeroitui. Miksi hänelle kävi näin? Mutta pian hän kuitenkin päätti yrittää tehdä asialle jotain, ja useamman kuukauden tuskallisen kuntoutuksen jälkeen Tomin jalkojen toiminta palautui ennalleen ja hän pystyi palaamaan työhönsä.

Muutaman seuraavan vuoden aikana Tom koki joitain muitakin ikäviä takaiskuja. Lupaavasti alkanut suhde häntä hoitaneeseen fysioterapeuttiin katkesi katkeriin riitoihin, eikä Tom meinannut löytää paikkaansa työelämässä, saaden useamman kerran potkut. Lopulta Tom päätti mennä takaisin kouluun ja valmistua ammattiin, josta hän oli haaveillut jo pitkään. Hän halusi suunnitella taloja eikä rakentaa niitä. Opiskelu ei ollut onnistunut aiemmin taloudellisista syistä. Tässä kalliissa, inflaation runtelemassa talousjärjestelmässä oli mahdotonta maksaa vuokraa, automaksuja, ruokalaskuja ja muita menoja ilman säännöllisiä työtuloja. Asiaa pitkään harkittuaan Tom päätti keskittää kaikki voimansa ja opiskella työn ohessa. Muutaman tiukan vuoden jälkeen Tom onnistui ja valmistui rakennusinsinööriksi.  

Ja niin Tom jatkoi elämäänsä. Aina välillä hän tarkisti Stellar Magnitude Gamesin sivut, mutta RLS-pelistä ei mainittu enää mitään. Vuosien saatossa outo kokemus pelilaboratoriossa unohtui. Vuoden vierivät ja Tom vanheni. Hän teki antoisan työuran rakennusinsinöörinä ja meni naimisiin, eläen kaksin vaimonsa kanssa mukavaa, hiljaista elämää.

Kunnes eräänä päivänä Tomin elämä päättyi. Hän oli lähdössä töihin, kun hän sai massiivisen aivoverenvuodon ja kuoli omaan eteiseensä. Viimeiset hänen kuulemansa äänet olivat hänen vaimonsa hätääntyneet huudot. Sitten hirvittävä päänsärky katosi ja Tom huomasi irtoavansa ruumiistaan. Hän leijaili hetken ihmeissään oman ruumiinsa yläpuolella, kunnes alkoi tuntea jotain lempeää lähestyvän. Hän kääntyi katsomaan ja näki tutun olennon lähellään. Sehän oli Caleidos! Kumppani, joka aina opasti ja auttoi häntä!

Caleidosin ohjaamana Tom siirtyi henkimaailman puolelle. Siellä hän lepäsi ja kävi läpi elämäänsä Tomina. Hän ymmärsi, mitä asioita hänen täytyi vielä opetella. Asioita, joita hän ihmiselämässä ollessaan ei olisi halunnut tehdä, mutta teki kuitenkin, ja reaktioita, joilla hän ei olisi halunnut asioihin reagoida. Hän koki menneitä tapahtumia myös muiden tilanteessa osallisena olleiden näkökulmasta ja hänen ymmärryksensä laajeni. Pian hän päätti mennä takaisin maapallolle harjoittelemaan niitä asioita, joiden hän koki olevan kesken. Tällä kertaa hän päätti selviytyä ihmiselämän haasteista paremmin.

Ja niin hän selvisikin. Uusi elämä maanviljelijänä Vietnamissa sujui rauhallisesti. Sen aikana Tom – nyt Duong – koki uusia haasteita, joista jotkut hän selvitti hyvin ja jotkut huonommin. Duongin elämän päätyttyä Tom vietti jälleen aikaa henkimaailman puolella, opetellen ymmärtämään ihmiselämän haasteita yhä paremmin.

Näin useampi elämä vierähti, kunnes joku uusi tuntemus alkoi nousta esiin. Tom – tällä kertaa englantilaisena Emmana – alkoi kiinnittää huomiota siihen, miten eri tavalla eri ihmiset havaitsivat maailmaa. Varsinkin pelot, huolet ja vihamielisyydet vaikuttivat luovan lisää pelkoja, huolia ja vihamielisyyttä. Aivan kuin ihmisten pelko ja viha vetäisivät puoleensa lisää pelon ja vihan aiheuttajia, ja muuttaisi siten heidän todellisuuttaan. Ihmiset siis loisivat oman todellisuutensa sillä, miten he asioihin suhtautuivat. Ne, jotka uskoivat muiden ihmiset olevan idioottimaisia törppöjä, kokivat aina uudelleen sen, miten muut olivat idioottimaisia törppöjä. Samoin ihmisten hyvyyteen luottavat ihmiset tulkitsivat muiden ihmisten tekojen kumpuavan ennemminkin hyvyydestä kuin pahansuopuudesta, jolloin heidän kokemuksensa vahvistivat tätä uskomusta. Vaikka eri ihmiset kokivat täysin samoja asioita, heidän tulkintansa näistä asioista aiheuttivat aivan erilaisen kokemuksen elämästä.

Sitten Emma alkoi ihmetellä sitä, miten kaikki hänen havaitsemansa asiat tuntuivat nousevan hänestä itsestään. Kuten se, miten hänen naapurinsa aina heidän törmätessään pihakadulla moitti muiden naapureiden tekemisiä. Emma pohti, että naapuri varmasti haukkui häntä samalla tavalla muille naapureille. Emma ajatteli, että on se kyllä kumma, miten tuomitsevia jotkut ihmiset voivat olla. Ja samassa Emma tajusi, että hän itsehän tässä oli aivan samanlainen: tuomitseva ja arvosteleva. Hän tuomitsi naapurinsa tuomitsevuuden! Tai kun hän ei halunnut hyväksyä jotain hänelle aiemmin tapahtunutta asiaa, joutui hän kohtaamaan sen asian uudelleen, vaikka se saattoikin tapahtua jollekulle toiselle. Aivan niin kuin silloin, kun Emma ei halunnut ajatellakaan sitä, miten hurjan ja holtittoman nuoruuden hän oli elänyt, kunnes joutui todistamaan vierestä siskontyttärensä ajautumista huonoille teille. Hävettävät muistot omasta nuoruudesta nousivat pakostikin Emman mieleen. Vaikkei se helppoa ollut, päätti Emma kuitenkin antaa itselleen anteeksi nuoruuden tekonsa, minkä jälkeen hänen olikin helpompaa auttaa ja tukea hankalaan elämäntilanteeseen ajautunutta läheistään.

Tästä eteenpäin Emma alkoi kiinnittää huomiota uskomuksiinsa ja ajatuksiinsa. Hän huomasi, miten maailma hänen ympärillään ikään kuin näytti hänelle koko ajan hänen omaa sisintään, varsinkin kaikkea sitä, mistä hän ei ensi alkuun ollut tietoinen. Vasta pyrkiessään tarkkailemaan omia ajatuksiaan, havaintojaan, tulkintojaan ja uskomuksiaan, hän tuli niistä tietoiseksi. Suurin osa hänen elämästään oli tapahtunut kuin automaattiohjauksella. Hän oli kokenut elämänsä alitajuisista uskomuksista käsin ja reagoinut kaikkeen kuin koulutettu apina. Kaikki elämän vaikeudet olivat tuntuneet hyvin raskailta, välillä sietämättömiltä. Mutta kun Emma alkoi tarkkailla reaktioitaan, hän huomasi, ettei hänen ollut pakko reagoida niin kuin hän aina aiemmin oli reagoinut.

Mitä enemmän Emma oppi suhtautumaan elämään kevyesti, sitä helpommaksi kaikki muuttui. Välillä hän huomasi tarkkailijan roolistaan käsin, miten Emma saattoi kokea voimakkaitakin tunteita ja ajatella raskaita, ahdistavia ajatuksia, mutta tarkkailijan ei tarvinnut mennä niihin mukaan. Emma alkoi oppia, että elämää oli mahdollista elää kevyesti, ottamatta kaikkea niin kovin henkilökohtaisesti.

Tällaisen katsantokannan myötä Emma alkoi suhtautua muihin ihmisiin myötätuntoisemmin. Hän alkoi nähdä, miten kaikki ihmiset maapallolla olivat saman raskaan ja ahdistavan ohjelmoinnin kourissa, jossa kaikkeen tapahtuvaan oli suhtauduttava siihen täysin samaistuen. Mutta Emma ei enää samaistunut. Hän katseli kaikkea, tuomitsematta, välillä kaikelle lempeästi hymyillen, välillä myötätuntoisesti muita auttaen. Kaikki tarpeellinen tekeminen tapahtui Emman toimesta, mutta mikään ei enää upottanut häntä hirvittäviin tunnemyrskyihin eikä kaapannut häntä mukaansa. Emma oli henkisesti vapaa.

Ja yhtäkkiä Tom avasi silmänsä. Susan hymyili hänelle lempeästi. ”Tervetuloa takaisin! Olosi voi olla hetken sekava. Ei hätää, muistat pian missä olet ja kuka olet. Hengittele vain rauhallisesti. Älä hätäile, kaikki on hyvin. Odota vain hetki niin irrotan sinut tästä laitteesta.”

Tom tuijotti Susania täysin mykistyneenä. Kyyneleet valuivat hänen poskilleen. Suunnaton rauha täytti hänet. Nyt hän ymmärsi! Hän ymmärsi kaiken!

Eihän tässä ollutkaan mitään hätää.

Mitä sitten tapahtui, siitä emme voi puhua, sillä sitä emme voi ymmärtää ihmisaivoillamme. Tom alkoi haihtua, Susan alkoi haihtua, koko ympäröivä maailma alkoi haihtua omaan olemattomuuteensa. Jotain muuta heräsi. Jotain, joka ei ollut koskaan nukahtanut ja uneksinut erillisyydestä. Jotain, joka oli kaikki ja ei mitään. Jotain rajatonta, ehyttä, kaiken ylittävää, kaiken sisältävää, kaiken syleilevää. Jotain, joka ei edes ollut tietoinen itsestään, sillä se oli pelkkää täyttä, ikuista olemista.

Ja se oli autuasta.

– Marja Ikivalo