Vanhan sielun tärkein tehtävä
Puutoksen syntyminen
Olenko hereillä? Usein tähän kysymykseen vastataan nopeasti. Totta kai olen hereillä. ”Olen hereillä ja tiedän, mitä teen”. Näin ihminen voi uskoa läpi elämänsä täyttäen maalliset velvollisuutensa. Maailma kertoo, mitä minun on tehtävä ja minne minun on mentävä. Elämän virta vie ja teen sitä mitä muutkin. Matkin ja käyttäydyn laumaolennon tavoin. Kaava on yhteiskunnan asettama. Koulutan itseni hyvin, luon uran, perustan perheen ja pyrin saavuttamaan niin paljon kuin mahdollista. Eikö näin kaikki tee? Onko mikään muu järkevää? Näin ihminen kysyy ja toimii ennen suurta muutosta. Muutoksen jälkeen hän ymmärtää olleensa hereillä vain maailmalle. Kun muutos tapahtuu, kaikki muuttuu, koska todellisuuden syvät kerrokset alkavat aueta. Ja kerran tämä tapahtuu meille kaikille.
Mikä tämä suuri muutos sitten on? Se on tilanne, jossa sielu on vaeltanut niin kauan, että hän yhä selkeämmin tuntee, että jotakin olennaista puuttuu. Oli hän saavuttanut maalliset tavoitteensa tai ei, hän tuntee erikoisen puutoksen, jota mikään saavutus ei tunnu tyydyttävän. Aiemmin hän siirtyi vain seuraavaan maalliseen suoritukseen ja uskoi, että kun tämä tavoite on täytetty, hän on tyytyväinen. Näin ei tapahtunutkaan. MIKSI EN OLE TYYTYVÄINEN? Ja tämä tärkeä kysymys avaa oven. Hänen sisältään kuiskataan yksiselitteinen totuus: ”Et tule koskaan olemaan tyytyväinen pyrkiessäsi saattamaan itsesi täydelliseen turvaan maailmassa”? Miksi? Ja vastaus on: Koska sinä olet jo turvassa.
Tämä sisäinen ääni, joka suorasukaisesti ilmaisee totuuden, on ihmisen sisällä heräävä henki. Se kertoo ihmiselle, että siitä alkaen kun jouduit erilleen luonnollisesta yhteydentunteesta, aloit rakentaa omaa taivasta. Eläessäsi vain henkenä henkimaailmassa taivas oli itsestään selvyys. Se oli jotain, jota ei tarvinnut rakentaa. Se oli kaikkialla ja kaikki olivat sen jäseniä. Itsestään. Kun lähdit erkaantumiskokemukseen maalliseen maailmaan, unohdit sen ja siksi olet siitä lähtien rakentanut omaa yksityistä erillistä taivasta maan päälle. Tämä toiminta luo kuitenkin vain ikuisesti puutteen tilan. Miksikö? Ihminen tekee sen uskomalla, että hänen täytyy itse rakentaa turvarakennelma ympärilleen selvitäkseen, jolloin hän tekee tyhjäksi olemassaolevan henkisen turvarakennelman. Itsestään selvä taivas on edelleen olemassa. Mutta ihminen ei aktivoi sitä luomisellaan. Se on tässä heti, kun ihminen huomaa sen. Elämä on täysi, kun ihminen tiedostaa alustan, jolla seisoo. Mutta siitä hetkestä, kun ihminen ei näe tätä perusrakennelmaa, hän luo puutteen ja maallisen selviytymistaistelun.
Herääminen väliaikaisessa heräämössä nimeltä Maa
Koko ihmisen elämä perustuu heräämisprosessiin. Ihminen on päätynyt maiseen elämään nukahtamisen kautta. Ja kun hän kokonaan herää, hän poistuu maisesta elämästä samaan paikkaan, josta tänne tuli. Olemme siis väliaikaisessa heräämössä nimeltä Maa. Ihminen unohti henkisen kotinsa lähtiessään Maan matkalle. Maisen elämän tarkoitus on palauttaa tämän henkisen maailman asetukset ihmisen ajatuksiin ja maailmankuvaan. Tätä kutsutaan heräämiseksi.
Maisten kokemusten alkaessa ne vievät voimakkaasti ihmistä mukanaan eli uni on syvää. Ihminen haluaa kokemuksia ja etsii maallisen elämän eri puolia. Samalla sielu kasvaa ja viisastuu. Vähitellen persoonatasolla elämä alkaa saavuttaa syvää henkistä tietoisuutta. Maailma ei enää silloin näytä liian todelliselta ja ihminen uskaltaa alkaa etsiä muualtakin kuin maailmasta. Jotakin erikoista tapahtuu, kun sielu alkaa tutkailla itseään. Hän lähestyy elämän salaisen avaimen löytämistä. Hän alkaa purkaa maallisia selityksiä ja alkaa ymmärtää, että se mikä hänen on löydettävä, on hänessä itsessään. Alkaa heräämisprosessin viimeinen vaihe; maallisten käsitteiden korvaaminen henkisillä käsitteillä.
Ihminen alkaa silloin tiedostaa jotakin tärkeää. Se tärkeä on jotakin, jota hän on kantanut aina mukanaan. Hän ei ole saanut sitä ulos ja sanoiksi, mitä se on. Hän on kuitenkin tuntenut joskus, että se on olemassa ja se on tärkeämpää ja viisaampaa kuin mikään muu. Hän tiedostaa, miten hän kerran päätti lähteä Maan matkalle kokemaan erillisyyden tilan. Hän liikkui kohti aineellisten tasojen sfäärejä, sillä olentohan oli henkisesti vapaa ja sai valita itse matkansa ja suuntansa. Hän oli halunnut kokea erillisyyden. Ja kun se tapahtui, se oli niin voimakasta, että se johti hänet etsimään loputtomasti turvaa. Silloin hän sivuutti totuuden taivaasta – ikuisesta turvasta – joka oli aina olemassa. Tämä on se, mitä hän aina kantaa. Taivas minussa itsessäni jo valmiina. Nyt hän tiedostaa, että hän itse oli valheellisesti mielessään purkanut jotakin äärettömän tärkeää. Siksi hän etsi loputonta tyydytystä maailmasta, josta sitä ei voinut löytää.
On luotava se, mikä on todellista
Näin ihminen alkaa ymmärtää ongelman ytimen. Hän tajuaa, miksi koko maailman peli alkoi. Hän ei voinut saavuttaa lopullista tyydytystä, koska hän itse loi erillisyyden maailmaa, joka ei ollut totta. Tyydytyksen tuo vain se, mikä on totta. Hänen pitää alkaa luoda valheen sijaan totuutta. Ja totuus on se, että hän on jo turvassa ja taivaassa. Näin hän ei luo vain hetken tyydytyksiä onnellisten sattumuksien kautta, vaan jotain pysyvää.
Ratkaisu on hän itse. Hän ymmärtää vihdoin, että hänen henkensä ei koskaan lähtenytkään henkisestä maailmasta. Hän ei koskaan jättänyt oikeaa kotia taakseen, vaikka sielu tekikin niin. Mutta samalla tämä henki kykeni tulemaan mukaan, saamaan äänensä hänessä kuuluviin maan monilla matkoilla. Ja nyt tämä henki – hän itse – pyytää luomaan sen, mikä on jo olemassa.
Olennaista onkin alkaa luoda sitä, mitä on, eikä sitä, mitä ei ole. Tässä tullaan itämaiseen viisauteen, että lopulta kaikki materia on harhaa. Luomme eläviltä näyttäviä objekteja ympärillemme ja lopulta ne katoavat ja hajoavat, kuten kehommekin. Mikään todellinen ei koskaan katoa. Miten sitten voi luoda sitä, mikä jo on? Siten, että luo yhä todellisemmaksi sen, minkä tietää jo olevan. Ihmisen pitää vain ensin tulla tietoiseksi siitä, mikä jo on, että hän voi alkaa luoda todellisuutta. Ja se, mikä ihmiselle on aina olemassa, on suoja, turva ja täyteys. Ellei ihminen näin koe, hän alkaa luomaan jotain muuta. Ihminen itse luojana päättää.
Olennaista luomisessa on siis tieto. Tieto, että se mitä luon, ei pelasta minua mistään. Koska olen jo pelastunut. Miksi sitten luon sitä? Koska haluan totuuden selkeämmin esiin elämässäni, itsessäni ja maailmassa. Ihminen on jo koko ajan paratiisissa, mutta erillisyyden harha on saanut hänet luomaan muuta. On olennaista, että ihminen näkee tämän taivaan ja tuntee sen todeksi. Silloin hän alkaa visualisoida sitä myös maalliseen elämäänsä. Pitää siis tietää, että Itse on taivaallinen henki, jolta ei puutu mitään. Asian käänteinen valhe on, että olisi vain ruumis, jolla ei ole mitään. Eli koko mielen luoma toimintamalli, jolla kehoa piiskataan luomaan ja saavuttamaan lisää, on valheen matka kohti puutosta.
Lopullinen yhtyminen kertoo hengen olevan kaikkialla
Kun persoona on sieluna vanhempi ja vaeltanut kauan, hän ymmärtää perusvirheensä. Hän oli koko ajan maan matkoillaan luonut väärin. Ja koska hän nyt tietää, mikä on väärin, hän kykenee löytämään oikean. Hän oli hukannut visiostaan olennaisen eli koko henkisen perusrakennelman, jolle koko elämä rakentui. Siksi hän näki viisaana myös sen, että oli saanut luoda puutetta itselleen. Sehän oli auttanut häntä tajuamaan virheen.
Eli mitä nyt tapahtuu? Nyt sielu ymmärtää tärkeimmän ja se muuttuu. Vähä vähältä, mutta lopullisesti. Sen suurin ja tärkein tehtävä – se mikä on tärkeämpää kuin mikään muu – on ALKAA MUISTUTTAA HENKEÄ. Sen on tarkoitus tulla samaksi kuin henki, jotta lopullinen yhdistyminen voi tapahtua. Hänen siis pitää maailmassa tulla siksi, mitä hän jo oli ja mitä hän on aina ollut.
Tämä on vanhan sielun elämän suurin tehtävä ja tarkoitus. Hän alkaa nähdä hengen aivan kaikessa. Sielläkin, missä muut sanovat olevan tyhjää tai jotain erittäin negatiivista. Ja sen kautta lopullinen yhdistyminen voi tapahtua. Sieluni tulee lopulta yhtymään henkeen ja palaan tietoisempana kuin koskaan takaisin kotiin; henkiseen valtakuntaan, jossa oikea ikuinen perheeni on. Ja koska tästä viisaudesta ja totuudesta tulee tietoisuudelleni näin kirkas visio, minua hyödytti nukkua Maapallolla.
Nukkuminen Maapallolla on pinnalla olemista. Ihminen ei vielä uskalla sukeltaa. Eletään maailman pinnalla. Sukeltaminen olisi liian yksinäinen ja pelottava matka ilman ketään jonnekin, mikä on tuntematonta. Siksi pidetään kiinni siitä, mikä on tuttua ja turvallista ja minkä maailma vahvistaa. Näin elämä jatkuu pinnalla ja kuvitellaan, että kaikki elävät näin… että kaikki varmistelevat elämäänsä mahdollisimman hyväksi joka hetki. Näin jatkuu, kunnes tajutaan, että todellisuus, jossa saan kaiken haaveilemani pysyvästi, on pinnan alla. On vain uskallettava sukeltaa. Siten voi löytää sen, mitä ei koskaan menettänytkään. Ihminen vain luuli niin. Mutta jotta kaiken saa, on luotettava siihen, joka näyttää tyhjältä ja joka on kaikki. Täyttymys on joka hetki. On vain tiedettävä, että niin on.
Kun todellisuus on paljastettu ja on uskallettu päästää irti kontrollista, nukkumisessa tapahtuukin tärkeä muutos. Ei niin, että sielu valaisisi kaiken yhdessä hetkessä, eikä hänen persoonansa enää koskaan nukkuisi. Vaan hän alkaa vähä vähältä ja joka tilanteessa herättää/tarkkailla persoonaansa. Siksi, koska hän tietää, että persoonalla on taipumus nukahtaa. On alueita ja asioita, joiden suhteen persoona pysyy hereillä ja alueita ja kohtia, joissa persoona vielä voi hetkellisesti nukahtaa, jolloin maailma vie, kuin huomaamatta. Mutta tärkein on tapahtunut. Hän alkaa TARKKAILLA ITSENSÄ KAUTTA PERSOONAANSA. Heti kun tarkkailu herpaantuu, mieli haluaa viedä persoonan uneen. Tässä on syy, miksi itämaisessa perinteessä kehotetaan meditaatioon. Siksi, jotta ihminen loisi henkiseltä alustaltaan, eikä hukkaisi tätä näkymää maailman sokkeloon. Siten hän alkaa huomata, milloin persoonalla on taipumus nukahtaa ja unohtaa. Näin hän etenee kohti tärkeintä hetkeä; sielun ja hengen yhtymistä.
Perillä ihminen on henkimaailman hallitsija
Ihmisen mysteeri on se, että nukkuvat sielut maisella planeetalla kerran heräävät ja herättäjä on ihmisen henki. Mieli tapoineen on voimakas ja tottumus on toinen luonto vain siihen asti, kun ihminen löytää itsestään jotain paljon voimakkaampaa. Ihminen valaistuu totuudesta vähän kerrallaan, eikä yhtäkkiä. Nukahdetaan ja herätään taas, nukahdetaan ja herätään taas. Kuitenkin tämä vaihtelu vähenee, mitä pidemmälle sielu pääsee. Sen sijaan, että ihminen sättisi itseään, kun taas nukahti, pitää kannustaa itseään lukuisista nukahtamisista välittämättä sinnikkäästi jatkamaan. Tiedossahan jo on, että palkinto on suurempi kuin lottovoitto tai mikään satumainen onni, koska ihminen pääsee näin lopullisesti hallitsijaksi ikuiseen valtakuntaansa.
Kaikki on siis hyvin heti kun todellisuus tajutaan. Ihminen on jo pelastunut ja on ikuinen henkisen valtakunnan jäsen. Hänen on vain ensin herättävä Maaheräämössä, jotta hän voi jatkaa seikkailuja ikuisessa henkisessä valtakunnassaan. On siis ehdottoman tärkeää löytää ne kohdat, missä maailmassa ei ole vielä täysin hereillä. Ne ovat henkistettäviä alueita. Miten saan selville, mitkä kohdat ne ovat? Ne ovat juuri niitä kohtia, missä on vaikeaa. Olivat ongelmat sitten millä alueella tahansa, on löydettävä luottamus siihen, että henkistät aluetta löytääksesi tasapainon.
Kun sielu on kesken, se epäilee tasapainon saavuttamista, se epäilee rahojen loppumista, se epäilee toisia ihmisiä ja se epäilee henkisiä asioita. Kun henki pääsee ääneen, se on tasapainossa ja se tietää, että rahat riittävät, se luottaa ihmisiin ja se tietää henkiset asiat todeksi. Jos joku ihminen pettää tai rahat loppuvat jonkun asian kohdalla, egomieli sanoo: ”Tiesin, että en voi luottaa, ihmiset ovat kavalia” ja ”Tiesin, että raha loppuvat aina liian aikaisin”. Henki sanoo samassa tilanteessa: ”Luotan ihmisiin edelleen kuten ennenkin, asioiden vain kuului mennä tämän ihmisen kohdalla näin” ja ”Rahani riittävät edelleen mihin pitääkin ja tätä asiaa minun ei kuulunut kokea nyt.”
Ajatus on kaiken A ja O. Se luo joko puutetta tai totuutta riippuen seisooko se henkisellä alustalla vai maailmassa. Olemme maailman simulaattorissa ja ajatukseni siirtyvät näkymään elämäni peiliin. Tässä simulaattorissa testataan yhä uudelleen, missä en luota, missä epäilen, missä romahdan ja missä jo tiedän, että elämä kantaa ja menee lopulta aina oikein.
– Pekka Tamminen