Johdanto

Olemme aloittamassa matkan, jossa on 365 askelta. Oppaamme tällä matkalla on Ihmeiden oppikurssin opiskelijoille tarkoitettu Työkirja. Aloitamme matkamme muodon maailmasta, aavistaen tuskin lainkaan edessämme avautuvia näkymiä. Jeesus – opettaja ja opas, veli ja ystävä – johdattaa meitä askel askeleelta polkua pitkin, kunnes saavutamme lempeät nurmikot, jotka julistavat viimeistä askelta, jossa katoamme ikuisesti muodottomuuteen. Puhumme askelista – 365 harjoituksesta – mutta tämä on todellisuudessa matka ilman etäisyyttä, sillä lähdimme pois kotoamme vain unissamme. Puhumme ajasta – yhdestä vuodesta – ja kuitenkin ikuisuus on ainoa pysyvä vakio ja lineaarinen aika on vain osa unta, jota ei koskaan todellisuudessa tapahtunut. Meidän on kuitenkin aloitettava jostain. Pyrkimysten ja toiveiden, rakkauden ja vihan, syntymien ja kuolemien jokapäiväinen maailmamme on luokkahuoneemme. Siinä opimme läksyt, jotka lopulta opettavat meille, ettei maailmaa ole.

Sen sijaan, että puhuisimme matkasta ajan ja avaruuden halki, voimme puhua kehämäisestä kokemuksesta, joka päättyy alkupisteeseensä. Matkaamme yhdistää lanka, kuten musiikkiteoksessa oleva teema, joka kiemurtelee teoksen läpi, vaikkei sitä aina musiikin seasta tunnistakaan. Ja silti ilman tätä teemaa teoksen rakenne hajoaisi. Oppilaan työkirja -sinfoniassamme on kaksi merkittävää teemaa, jotka toistuvat siinä kauttaaltaan: 1) identiteettimme harhassa mielenä, jossa on väärä mieli (ego), oikea mieli (Pyhä Henki) ja päätöksenteko-osa, joka valitsee niiden välillä, 2) egomme halu olla oikeassa ja todistaa Jeesuksen olevan väärässä. Näiden teemojen perustana on koko Ihmeiden oppikurssin teoreettinen rakenne, joka ilmaistaan merkittävimmin Kurssin Tekstiosassa.

Joten aivan kuten musiikkiteoksen alkusoitto, joka esittelee teoksessa kehittyvät teemat, tämä ”alkusoitto” esittelee yleiskatsauksen Kurssin ajatusjärjestelmästä. Ennen kuin aloitamme Työkirjan läpikäymisen, esitämme siis yhteenvedon, johon voimme viitata koko tämän kirjan ajan. Vaikka tätä ei todellakaan ole tarkoitettu Kurssin periaatteiden syvälliseksi esittelyksi, tämä korostaa kuitenkin sen keskeisiä käsitteitä painottaen erityisesti niitä Jeesuksen opetusten näkökohtia, jotka liittyvät suoraan yhteiseen matkaamme. Käyn erityisesti läpi ne kaksi tasoa, jotka kuvastuvat Kurssin opetuksissa: taso yksi erottaa totuuden ja harhan, Ykseyden ja erillisyyden, Jumalan ja egon. Taso kaksi liittyy vain egon erilliseen harhan maailmaan ja asettaa vastakkain väärän mielen syyllisyyden, hyökkäyksen ja puolustuksen ajatusjärjestelmän – egon erityisten ihmissuhteiden maailman – sekä oikean mielen anteeksiannon ajatusjärjestelmän – Pyhän Hengen pyhien ihmissuhteiden maailman.

Taso yksi: Taivaan ykseys

Ihmeiden oppikurssin peruslähtökohta on Jumalan ykseys:

”Taivas ei ole paikka eikä tila. Se on pelkästään tietoisuutta täydellisestä Ykseydestä ja tietoa siitä, että mitään muuta ei ole olemassa; ei mitään tämän Ykseyden ulkopuolella eikä mitään muuta sen sisällä.” (T-18.VI.1:5-6)

Tämä täydellinen Ykseys on Kurssin todellisuusnäkemyksen tärkein ominaisuus, joka vahvistaa sen ei-dualistiseksi ajatusjärjestelmäksi. Jumala ja Hänen Poikansa ovat täysin yhtä, eikä niiden välillä ole mitään eroa:

”Jumala… ei tee mitään eroa sen välillä, mitä Hän on ja mikä yhä on Häntä. Se, mitä Hän luo, ei ole erossa Hänestä, eikä Isä lopu johonkin tai Poika ala jostakin ikään kuin erillisenä osana Häntä.” (OT-132.12:3-4)

Koska uskomme olevamme dualistisia olentoja, jotka asuvat ajan ja avaruuden maailmassa, ei-avaruudellinen, ei-ajallinen maailma ilman erotteluja on meille käsittämätön:

”Siitä me emme lainkaan voi puhua, kirjoittaa tai edes sitä ajatella. … Enää ei ole tarpeen enempää selitellä sellaista, mitä kukaan tässä maailmassa ei voi ymmärtää. Kun ykseytesi ilmestyy, tulet tietämään ja ymmärtämään sen täysin.” (OT-169.6:1; 10:1-2)

Tässä Ykseydessä Rakkaus laajentaa itseään jatkuvasti: Jumala laajentaa Itseään Itsessään. Tätä laajentumaa kutsutaan Kristukseksi. Tämä on Kurssin määritelmä luomisesta. Kristus, joka on osa Jumalaa, jakaa Luojansa kyvyn luoda, ja Hänen laajennuksensa tunnetaan luomuksina. Kaikki tämä tapahtuu tietysti todellisuudessa, jossa ei ole aikaa tai avaruutta, ollen täysin Yhtä itsessään.

Kun puhumme Kurssin metafyysisestä ei-dualistisesta perustasta, puhumme sen kaiken perustana olevasta totuuden ja harhan vastakohdasta, eli tasosta yksi. Tämä käsittelee eroa Jumalan ja egon välillä, jossa vain Jumalan Ykseys ja eheys on todellisuutta ja kaikki muu on epätodellista. Tässä ei ole mahdollista tehdä mitään kompromisseja, eikä aste-eroille ole tilaa: ”… se, mikä on valhetta, on valhetta, ja mikä on totta ei ole koskaan muuksi muuttunut” (OT-osa II.10.1:1). Koska vain ikuisuus on totta, se, minkä tiedämme ajaksi – menneisyydeksi, nykyisyydeksi, tulevaisuudeksi – on kuviteltua.

Taso yksi: egon epäpyhä kolminaisuus

Lainaamme usein tätä kohtaa Ihmeiden oppikurssista:

”Ikuisuuteen, jossa kaikki on yhtä, mateli pieni, hullu ajatus, jolle Jumalan Poika ei muistanut nauraa. Koska hän sen unohti, tuli ajatuksesta vakava asia, joka sekä saattoi saada jotain aikaan että josta saattoi olla todellisia seurauksia.” (T-27. VIII.6:2-3)

Tämä hullu ajatus oli, että Jumalan Poika voisi todella erota Luojastaan ja Lähteestään. Todellisuudessa tämä ei tietenkään voinut koskaan tapahtua, mutta Pojan mielessä tapahtuneessa kuvitteellisessa unessa se ei ainoastaan voinut tapahtua, vaan myös tapahtui. Tämä mahdottomuus pani liikkeelle myyttisiin mittasuhteisiin paisuneen kosmisen draaman, joka koostui kolmesta päähenkilöstä: egosta, Pyhästä Hengestä ja Jumalan Pojasta, joka tekee päätöksen. Tämä kolmikko muodostaa jakautuneen mielen, joka näyttää nyt olevan erillään Kristuksen mielestä, eli Jumalan todellisesta ja jakamattomasta Pojasta.

Draama kehittyy tällä tavalla: mielessä olevan päätöksentekijän on valittava kahden toisensa poissulkevan suhtautumistavan välillä, jolla katsoa pientä, hullua ajatusta. Ego — Pojan usko siihen, että hän on erillään Jumalasta — puhuu Pojalle erillisyyden, yksilöllisyyden ja julman autoritaarisen Luojan tyrannimaisesta ikeestä vapautumisen ihanuuksista. Pyhän Hengen vastaus – Pojan muisto identiteetistään Kristuksena – on yksinkertaisesti rakastaa ja olla hiljaa. Valheeseen vastaaminen vain vahvistaa sitä, ja niin Pyhän Hengen lempeä hymy heijastaa Hänen Sovitusperiaatettaan – eroa Jumalasta ei koskaan tapahtunut. Tämä heijastaa periaatetta, joka hallitsee Taivasta: ajatukset eivät jätä alkulähdettään – ajatus Jumalan Pojasta ei ole koskaan jättänyt lähdettään Jumalan mielessä. On sanomattakin selvää, että ego väittää päinvastaista: ajatukset voivat jättää alkulähteensä, ja niin ne ovat jättäneetkin.

Päätöksentekijä, joka itse asiassa on enemmänkin tuomarin roolissa tässä vaiheessa, ei ole vakuuttunut Pyhän Hengen vastauksesta ja valitsee egon suhtautumistavan totuudeksi. Tämä on egon orastavan ajatusjärjestelmän keskeisen ja hallitsevan periaatteen alku: se on aina jompikumpi. Toinen tai toinen. Valitessaan egon ja erillisyyden Poika valitsi Pyhän Hengen Sovitusta vastaan ja siten käytännöllisesti katsoen hiljensi totuuden äänen egon valheiden alle.

Ego voitti tämän ensimmäisen kierroksen, mutta tunnisti välittömästi valtavan uhan, joka leijuu sen perustaman horisontin yllä. Se tietää olemassaolonsa olevan sen ansiota, että Poika on sen valinnut. Mitä jos Poika muuttaisi päätöstään? Ilman Pojan mielessä olevaa uskoa ego katoaisi olemattomiin, sillä se ei oikeasti ole mitään. Tämä harhakuva kehittää sen vuoksi suunnitelman, jonka avulla se voi säilyttää kuvitteellisen olemassaolonsa Pojan mielessä. Sen selviytymisstrategia perustuu seuraavaan logiikkaan:

Näin ollen jäljelle jää vain se, että ego saa vakuutettua Pojalle, että on Pojan omien etujen mukaista olla ilman mieltä oleva eli mieletön. Vain silloin Poika haluaa vapaaehtoisesti jättää mielensä eikä koskaan palaa sen luokse takaisin.

Nyt egon suunnitelma tarvitsee käytännön toteutuksen. Ego näyttää Pojalle vastoin Pyhää Henkeä valitsemisen merkityksen: se on valinta Jumalaa ja Hänen Rakkauttaan vastaan, joka hävittää Taivaan Ykseyden uhraamalla Jumalan, jotta hän (yksilöllisyys ja erillisyys) eläisi. Ego nimeää tämän päätöksen vastustaa Jumalaa synniksi. Näin ollen ero Jumalasta ei ole ollenkaan pelkkää hassua unta, kuten Sovitusperiaate väittää, vaan syntinen tosiasia, joka on todella tapahtunut – eikä se oli mitään vähempää kuin se, että Poika on ottanut elämän Jumalalta ja sijoittanut sen itseensä. Isän murhan ja Kristuksen ristiinnaulitsemisen kautta Poika nousee tältä veren täyttämältä taistelukentältä yksilönä – erillisenä, ainutlaatuisena ja erityisenä – sen elämän haltijana, joka Jumalalta nyt puuttuu. Mutta sillä on hintansa, sillä Pojan erillisyys ja yksilöllinen minä rinnastetaan nyt ikuisesti syntiin. Hän ei ole olemassa vain yksilönä, vaan syntisenä yksilönä.

Poiketaksemme lyhyesti tarinamme kulussa, pidä mielessäsi, että siitä hetkestä lähtien, kun Pojan päätöksentekijä valitsee egon, hän kuulee vain erillisyyden äänen eikä enää Sovituksen ääntä. Sen tähden, kuullessaan vain egon äänen, Pojan täytyy pakostakin uskoa, että egon ääni on Jumala; sen sanojen on oltava totta, koska ei ole toista ääntä, joka tarjoaisi vastakkaisen näkemyksen. Poika ei siis tiedä mitään muuta kuin sen, mitä ego kertoo hänelle, mikä yksin voi selittää kollektiivisen uskomme siihen hulluuteen, mitä ego todellisuudessa on.

Siksi, kun ego kertoo Pojalle, että hän on eronnut Jumalasta ja on siksi syntinen, tästä tulee Pojan todellisuus. Tämä johtaa syyllisyyteen, joka on syntisyyden psykologinen kokemus: ”En ole vain tehnyt kauheaa asiaa, vaan myös olen jotain kauheaa. Identiteettini erillisenä itsenä on luonnostaan syntinen, sillä minusta on tullut se, mitä tein: tein syntiä ja olen nyt kiistattomasti syntinen.” Muista, että tämä on egon myytti, jonka tarkoitus on saada Poika jättämään mielensä – kirjaimellisesti ja kuvaannollisesti.

Ensimmäinen askel kohti egon päämäärän saavuttamista on siis vakuuttaa Jumalan Poika siitä, että hän on erillinen, syntinen ja syyllinen olento. Hänen erillinen olemassaolonsa todistaa hänen syntinsä, koska ego kertoi hänelle, että hän voi olla olemassa vain Jumalan itsekkään tuhoamisen synnin kautta. Näin Pojan minäkäsitys on muuttunut päätöksentekijästä erilliseksi minäksi, syntiseksi, syylliseksi minuudeksi — ja tämä kaikki on hyväksytty totuudeksi, koska egon ääni on ainoa ääni, jonka Poika kuulee erillisyyden unessaan.

Ego jatkaa taikojensa tekemistä kertoen Pojalle: ”Huolimatta murhanhimoisesta synnistäsi Luojaasi vastaan, Jumala ei hävinnyt kokonaan. Itse asiassa, ollessaan hyvin elossa, Hän kostonhimoisesti jahtaa sinua ottaakseen takaisin elämän, jonka varastit Häneltä.” Kurssin sanoin:

”’Olet anastanut Jumalan paikan. Älä luulekaan, että Hän olisi unohtanut.’ … Ja silloin ei ole enää toivoa missään. Paitsi tappamisessa. Siinä on nyt pelastus. Vihainen isä tavoittelee syyllistä poikaansa. Tapa tai tule tapetuksi, siinä on ainoa valinnan mahdollisuus. Muita mahdollisuuksia sinulla ei ole, sillä tehtyä ei voi tehdä tekemättömäksi. Veritahroja ei voida poistaa koskaan, ja jokainen, joka kantaa näitä tahroja itsessään, tulee pakostakin kohtaamaan kuolemansa.” (OK-17.7:3-4,7-13)

Egon tarinasta on siten nopeasti tullut painajainen – ollen täysin epätodellinen muuten paitsi tietoisuudessamme – jossa näemme sen periaatteen syntymän, että synti ja syyllisyys vaativat rangaistusta. Poika on tehnyt syntiä Jumalaa vastaan, mistä todistaa hänen syyllisyytensä, joka kertoo hänelle rangaistuksesta, jonka hän ansaitsee. Koska Jumala on hänen syntinsä kohde, Hänestä tulee tämän rangaistuksen tekevä kostaja, mikä väistämättä herättää pelkoa: jos Poika ei toimi nopeasti, Jumala tuhoaa hänet varmasti. Tämä on alkuperä kuolemaan uskomiselle, joka on syntisen elämän oikeutettu päätös. Varastin elämän Jumalalta, joten on oikein, että Hän varastaa elämän minulta jättäen minut elottomaksi.

Kun Jumala ottaa pois elämäni, Hänellä on se ja minulla ei ole – jommankumman periaate: jotta jotain voidaan saada, jotakin tai joku on uhrattava. Näin ollen valinta tehdään erillään olevan Pojan tai elävän Jumalan välillä. Jos Jumalalla on elämä, ei ole egoa; jos egolla on elämä, Jumalaa ei ole. Ego on sen vuoksi taitavasti järjestänyt suunnitelmansa niin, että Pojan mielestä on tullut taistelukenttä, jossa hän on pakotettu olemaan Luojaansa vastaan. Egon tarinassa Poika ei tietenkään vedä vertoja tälle kostavalle, hullulle ja tuhoisalle jumaluudelle, mikä tarkoittaa, että kuunneltuaan egon valheita Poika on vakavissa vaikeuksissa. Jos hän pysyy mielessään, syntisen eronsa ja syyllisyyden vaivaaman yksilöllisyytensä kodissa, hänet varmasti tuhotaan, sillä Vihollisensa vuoksi tuho on varma. Hän ei katoa Jumalan Sydämeen; hän vain katoaa. Toisin sanoen, Jumalan Poika juuri siellä, missä ego sen haluaa olevan. Muista, että egon vehkeilyjen tarkoituksena oli saada Poika vapaaehtoisesti jättämään mielensä eikä koskaan palaamaan, ja näin Poika teki itsensä mielettömäksi. Jos hän palaa, hän kohtaa varman kuoleman syntinsä seurauksena.

Siksi erillisen mielen pääpiirteitä ovat nyt synti, syyllisyys ja kuolemanpelko. Pojalla ei ole nyt muuta vaihtoehtoa kuin sanoa egolle, ainoalle ”ystävälleen”: ”Uskon kaikkeen, mitä sanot. Auta, sillä jos pysyn hetkenkään pidempään mielessäni, olemassaoloni on ohi.” Ego vastaa: ”Minulla on suurenmoinen suunnitelma pelastaa sinut. Luota vain minuun edelleen.” Pojalla ei ole muuta vaihtoehtoa – Jumalan ääni on tehokkaasti vaiennettu – ja siten ego voi jatkaa verkkonsa kutomista: ”Pääset turvaan yksinkertaisesti jättämällä mielen.” Psykologisesti tätä kutsutaan projektioksi, jossa otamme sen, minkä uskomme olevan mielessä, ja asetamme sen ulkopuolellemme, heijastaen mielen sisällön pois meistä siinä taianomaisessa uskossa, että se on nyt vakaasti ulkopuolellamme. Siksi, kun heijastamme ajatuksen erillisyydestä – yksilöllisyydestä, synnistä, syyllisyydestä ja kuolemanpelosta – tuloksena on fyysinen erillisyyden maailma – yksilöllisyys, synti, syyllisyys ja kuolemanpelko. Tämä on lineaarisen ajan maailma, joka on Kurssin versio alkuräjähdyksestä, jonka tiedemiehet esittävät maailmankaikkeuden alkuna.

Projisointi ei synnytä ainoastaan erillistä maailmaa, vaan myös pirstoutuneen maailman. Kun egon ajatusjärjestelmä heijastettiin Jumalan erossa olevan Pojan mielestä, se pirstoutui lähes äärettömäksi määräksi osasia, paljolti samaan tapaan kuin mitä tapahtuu lasiruudulle, kun se hajoaa lukemattomiksi sirpaleiksi. Jokainen sirpale on ainutlaatuinen, säilyttäen samalla lasin kemialliset ominaisuudet. Poikakunnan osalta pirstoutuminen tuotti lähes äärettömän määrän Poikia, joista jokainen oli koteloitu muotoon ja joka rajasi jakautuneen mielen yhden ja ainoan sisällön – erillisyyden – yksilölliseksi ilmentymäksi. Vaikka nämä muodot käsittävätkin fyysisen maailmankaikkeuden kokonaisuuden — elollisen ja elottoman — rajoitamme keskustelumme lähes yksinomaan siihen erityiseen muotoon, jonka tunnemme nimellä Homo sapiens, ihmiskehoon koteloituun Pojan minuuteen. Tämä johtaa meidät tasolle kaksi: kahteen tapaan tarkastella kehoa ja maailmaa.

Taso kaksi: egon väärämielinen syyllisyyden ja hyökkäyksen ajatusjärjestelmä

Kun egoajattelujärjestelmä on maailmassa kehona – alkuperäisen erillisyyden ajatuksen varjomaisena sirpaleena – se ilmaistaan erityisillä, yksilöllisillä tavoilla. Jokainen näistä ilmaisee omalla tavallaan egon perustoiveen kaikille sirpaleilleen: pitää Jumalalta varastamansa erillisyys, mutta projisoida vastuu siitä johonkin muuhun tai jollekulle muulle. Toisin sanoen, synnymme tähän maailmaan erityislaatuisella toiveella tulla epäoikeudenmukaisesti kohdelluksi, koska siten voimme nähdä toisissa sen synnin, jota emme halua nähdä itsessämme. Siten pystymme säilyttämään yksilöllisen identiteettimme, mutta erkaannuttamaan itsemme synnistä, jonka ego oli tähän yksilölliseen identiteettiin liittänyt. Näin meistä tulee viattomuuden kasvot, jotka piilottavat alleen sen taustalta löytyvät murhaajan kasvot.

Ja nyt ego alkaa keksiä ratkaistavia ongelmia toisensa jälkeen – erilaisia kivun välttämisen ja nautinnon tavoittelun muotoja – ja jokaisen niistä koetaan olevan kykenevä häiritsemään tai jopa tuhoamaan rauhamme. Maailmasta – aivan kuten mielestä, joka on sen lähde – tulee taistelukenttä, josta ei ole pakotietä; synnin ja syyllisyyden vankila, josta mieli ei koskaan poistu, koska se on näennäisesti loukussa kehossa.

Ja niin me kuljemme ympäri maailmaa ”raivokkaassa synnin etsinnässä” (T-19.IV-A.12:7) – mikä on ahdinkomme syy – jotta voisimme havaita synnin muissa ja sitten hyökätä muita kohti ja tuomita muita sen takia. Näin tehdessämme vahvistamme samaistumistamme fyysisen olemassaolon mielettömään tilaan ja säilytämme vastuuttomuutemme siitä, mitä meille tapahtuu. Kaikki tämä voidaan tiivistää egon syyllisyys-hyökkäyksen ja hyökkäys-puolustuksen kaksoissykleihin, jotka yhdessä muodostavat unohduksen kaksoiskilven, josta puhutaan harjoituksessa 136.

Olemme syntyneet tähän maailmaan täysin kehittyneen egon ajatusjärjestelmän kanssa (sekä täysin kehittyneen Pyhän Hengen ajatusjärjestelmän kanssa, josta keskustelemme pian), ja tämän kehona syntymisen tarkoitus on kätkeä mielen syyllisyys, jotta sitä ei koskaan voida kumota. Kuten olemme nähneet, tämä syyllisyys on osa egon strategiaa estää Pojan päätöksentekijää valitsemasta rakkaudellista Sovitusajatusta, joka myös löytyy mielestä. Näin ollen syyllisyys on egon ensimmäinen unohduksen kilpi. Kuitenkin tarvitessaan toisen puolustuslinjan – toisen kilven – ego vakuuttaa Pojan hylkäämään mielensä ja astumaan mielettömään fyysisyyden tilaan. Keho on tämä tila, ja se toimii savuverhona, piilottaen mielen – ongelman todellisen lähteen – ongelmien ja huolenaiheiden maailman piilopaikan taakse. Kun Poika on kehossa, hänellä on täydellinen tilaisuus – uudestaan ja uudestaan, syntymästä kuolemaan – heijastaa tiedostamaton syyllisyytensä toisiin ja hyökäten sitten heitä vastaan synnistä, jonka hän asetti heidän päällensä (syyllisyys-hyökkäyskierre). Näillä hyökkäyksillä on kaksi perusmuotoa, jotka ovat egon erillisyyden ajatusjärjestelmän ydin: erityiset vihasuhteet ja erityiset rakkaussuhteet. Vaikka näitä termejä ei koskaan käytetä Oppilaan työkirjassa, niihin viitataan epäsuorasti, joten ne ansaitsevat selityksen tässä.

Erityinen ihmissuhde alkaa, kun Poika ilmestyy olemassaoloon olentona, joka kokee puutetta ja niukkuutta, sillä jotain todellakin puuttuu. Sanomattakin on selvää, että ego ei koskaan paljasta, että se mikä puuttuu, on muisto Jumalan rakkaudesta, joka on kadonnut tietoisuudesta. Sen sijaan se sanoo, että se, mikä puuttuu, on viattomuus, jonka joku toinen on vienyt. Siten puutteen kokemuksen syrjäyttää riistetyksi tulemisen kokemus – joku on riistänyt minulta sen, mikä on oikeutetusti minun. Minulla on siis oikeus ottaa takaisin se, mikä minulta otettiin pois (egon neljäs ja viides kaaoksen laki T-23.II.9-12).

Yritykseni saada takaisin tämä menetetty viattomuus saa kaksi perusmuotoa: erityinen viha on sitä, että hyökkään suoraan toista vastaan ja syytän häntä varkauden ja murhan synnistä, josta salaa syytän itseäni. Vaikka projektioyrityksemme tulee helpommaksi, jos joku todella hyökkää meitä vastaan (tai muita, joihin samaistumme), loppujen lopuksi sillä ei ole merkitystä. Olipa hyökkäyksesi minua kohtaan todellinen tai kuviteltu, syytän sinua siitä huolimatta. Erityinen rakkaus sen sijaan on hienovaraisempaa. Vaikka haluaisimme mieluummin hyökätä toista vastaan suoraan, yhteiskunta ei yleensä suvaitse suoraa hyökkäystä. Siksi useimmiten yritämme saada takaisin viattomuutemme ja täyttää puutteen tunteemme luomalla riippuvaisia suhteita niihin ihmisiin, joilla on jotain erityistä, jota tarvitsemme erityisten tarpeidemme tyydyttämiseksi. Pyrimme siis hankkimaan tarvitsemaamme rakkautta, huomiota, kunnioitusta ja hyväksyntää käymällä kauppaa muiden kanssa saadaksemme haluamamme, antaen heille vastineeksi sen, mitä he tarvitsevat. Sanomattakin on selvää, että ego suunnittelee antavansa mahdollisimman vähän ja saavansa niin paljon kuin pystyy – oman edun tavoittelun huippu.

Kummalla tahansa tavalla päätämme edetä – erityistä rakkautta tai erityistä vihaa – tulos on sama: syyllisyys. Olemme hyökänneet toisia vastaan ja tiedämme jollain tasolla, että olemme hyökänneet valheellisesti, koska teoistaan riippumatta toiset eivät ole vastuussa onnellisuudestamme tai onnettomuudestamme – vain mielessä oleva syyllisyys voi olla syy rauhan tai konfliktin seuraukseen. Siksi meidän on uskottava, että projisoimamme hyökkäyksen kohteet hyökkäävät meitä vastaan:

”Siksi ne, jotka projisoivat, ovat jatkuvasti varuillaan oman turvallisuutensa puolesta. He pelkäävät, että heidän projisoimansa asiat palaavat takaisin heitä haavoittamaan. He uskovat samanaikaisesti sekä siihen, että heidän projisoimansa asiat ovat hävinneet heidän mielestään, että siihen, että ne yrittävät hiipiä sinne takaisin. Koska heidän projisoimansa asiat eivät ole lähteneet heidän mielestään minnekään, heidän on pakko kaiken aikaa puuhata jotakin, jotta eivät sitä huomaisi.” (T-7.VIII.3:9-12)

Tämä ”pakko kaiken aikaa puuhata jotakin ” on puolustusjärjestelmämme, joka on suunniteltu suojelemaan meitä hyökkäykseltä, jota syyllisyyden projisoiminen vaatii. Näin me kaikki kuljemme ympäri maailmaa puolustuskilpien ympäröiminä. Harjoitus 153 kuvaa tätä hyökkäys-puolustussykliä:

”Hyökkäys, puolustus, hyökkäys, puolustus – niistä muodostuu tuntien ja päivien rengas, joka sitoo mielen raskailla, raudalla vahvistetuilla teräsvaijereilla, jotka välillä höltyvät vain kiristyäkseen uudelleen. Sinusta tuntuu, että ei ole taukoa eikä loppua siihen jatkuvasti kiristyvään otteeseen, jolla vankeus sitoo mielen.” (OT-153.3:2-3)

Todellakin, ei näytä olevan toivoa murtaa otetta, joka näillä tappavilla sykleillä on mielestämme, sillä egon strategiasta säilyttää identiteettinsä on tullut voittoisa menestys. Tästä strategiasta on tullut käytännössä katsoen vedenpitävä. Kuitenkin Jeesus vakuuttaa meille, että egon suunnitelma ei ole Jumalanpitävä (T-5.VI.10:6), sillä oikeassa mielessämme on järjen ääni, joka jatkuvasti kutsuu meitä valitsemaan uudelleen.

Taso kaksi: Pyhän Hengen oikeamielinen anteeksiannon ajatusjärjestelmä

Koko sen ajan, kun egon vehkeilyt jatkuvat, Pyhän Hengen rakastava läsnäolo eli muisto siitä, keitä me olemme Kristuksena, pysyy mielessämme. Tuo muisto on opettajamme. Kun syyllisyytemme tuska käy liian suureksi, huudamme, että täytyy olla toinen tapa; että täytyy olla toinen Opettaja, joka voi auttaa meitä egon sijaan (T-2.III.3:5-6). Tämä on hetki, jota Pyhä Henki on odottanut, ja Hänen vastauksensa on auttaa meitä muuttamaan havaintojamme. Hän tarjoaa meille erilaisen tavan katsoa erityisten ihmissuhteidemme maailmaa opettaen, että maailma on ”sisäisen tilan ulkoinen kuva ” (T-21.j.1:5). Hän käy läpi kanssamme järjettömien erillisyyden tikkaiden askelmat, joita pitkin ego johti meidät alas (T-28.III.1:2). Hän kumoaa lempeästi egon kaksitasoisen syyllisyyden ja projisoimisen strategian kääntämällä havaintomme päinvastaisiksi. Siten Hän opettaa meille, että nämä havaintomme tulevat syyllisyytemme projektiosta, ja on tärkeää ymmärtää, että Ihmeiden oppikurssissa havainto on tulkintaa, ei sitä, mitä aistielimemme meille kertovat. Toisin sanoen oikean mielen mukainen fokuksemme on siinä, miten tulkitsemme sitä, mitä kehomme meille kertoo, ei kehon aistinvaraisessa syötteessä. Jos esimerkiksi näen sinun hyökkäävän minua vastaan fyysisesti tai sanallisesti, minulla on mahdollisuus valita, annanko teoillesi vallan ottaa Jumalan rauhan minulta pois vai en. Minulla voi olla valta vaikuttaa käyttäytymiseesi tai ei, mutta varmaa on se, että minulla on aina valta mieleeni, johon mikään tässä maailmassa ei voi vaikuttaa.

Tämän tunnistaminen on anteeksiannon tai ihmeen tarkoitus: tietoisuuden palauttaminen mieleeni – ”sisäiseen tilaan” – kehojen maailmasta. Koska keho piilottaa mielen tietoisuudelta, meillä ei ole muuta keinoa palata siihen kuin ohjaamalla havaintomme niiden lähteelle, jossa niitä voidaan muuttaa. Kun ongelma on palautettu siihen mielen päätöksenteko-osaan, joka oli valinnut syyllisyyden Sovituksen sijaan, voimme valita uudelleen. Näin parantuneet mielemme laajentavat Pyhän Hengen käsitystä yhteisistä intresseistä – mikä on heijastusta Taivaan Ykseydestä – ja me näemme maailman, jossa jokaisella Jumalan Pojalla on sama väärämielinen syyllisyyden ja vihan ajatusjärjestelmä, sama oikeamielinen anteeksiannon ja rakkauden ajatusjärjestelmä ja sama valta valita niiden välillä. Siksi, huolimatta ilmeisistä eroista Poikakunnan välillä muodon tasolla, Pyhän Hengen todellinen havaintokyky saa meidät näkemään egon moninaisuuden taustalla olevan ykseyden; samankaltaisuuden erojen maailman tuolla puolen. Täynnä Kristuksen näkökykyä me kuljemme maan päällä opettaen sitä, mitä olemme oppineet, osoittaen veljillemme, että he voivat tehdä saman valinnan saadakseen osakseen Pyhän Hengen anteeksiannon.

Ihmeiden oppikurssi selittää anteeksiannon parantavan voiman syyn ja seurauksen periaatteen kautta, joka perustuu kahteen olettamukseen. Ensinnäkin jokaisella seurauksella on oltava syy, ja ilman seurauksia ei voi olla syytä:

”Ilman syytä ei voi olla seurauksia, eikä syytä kuitenkaan voi olla ilman seurauksia. Syystä tulee syy juuri seuraustensa kautta. …. Seuraukset eivät saa aikaan syytään, mutta niiden ansioista siihen on syy.” (T-28.II.1:1-3)

Toiseksi, jos jotain on olemassa, sen on oltava syy (T-9.IV.5:5-6). Siksi, jos hyökkäät minua vastaan enkä reagoi ikään kuin se olisi synti, puolustautumattomuuteni – asenne, ei välttämättä käyttäytyminen – osoittaa, että synnilläsi ei ollut vaikutusta eikä se siten ole syy. Jos hyökkäyksesi ei ole syy, sitä ei voi olla olemassa. Näin synnit annetaan anteeksi.

Mikä sitten on oikeamielinen käsitys hyökkäyksestä? Jos hyökkäys on egon puolustautumista mielessä olevan syyllisyyden pelkoa vastaan, ja tämä syyllisyys on puolustautumista mielessä olevaa rakkauden valinnan kykyä vastaan, niin silloin hyökkäys ilmaisee pelkoa, mikä puolestaan on rakkauden pyyntöä (T-12.I.8:12-13; T-14.X.7:1-2). Siksi, jos olen järkyttynyt, syy ei ole se, mitä kehosi on tehnyt tai jättänyt tekemättä (muoto), vaan mieleni, joka on päättänyt olla järkyttynyt (sisältö). En enää keskity muuttamaan käyttäytymistäsi, vaan ainoastaan muuttamaan mieleni tulkintaa käyttäytymisestäsi. Siirryn siis egon antamasta ihmissuhteen tarkoituksesta Pyhän Hengen tarkoitukseen. Tämä korostaa magian ja ihmeen välistä kontrastia. Edellinen käsittelee kehoa ja sen ongelmia etsien ratkaisua siltä tasolta, kun taas jälkimmäinen ohjaa huomiomme mieleen – ongelman lähteeseen ja sen ratkaisuun.

Puolustautumaton reagointi hyökkäykseen, jota ei koskaan ollut, on ilmentymä Jumalan vastauksesta pieneen, hulluun ajatukseemme. Se on anteeksiannon prototyyppi: hyökkäävällä ajatuksellamme erillisyydestä ei ollut vaikutusta Hänen Rakkautensa Ykseyteen. Todellakin, Jumala ei edes nähnyt sitä, koska sitä ei koskaan tapahtunut. Tässä maailmassa silmämme saattavat nähdä hyökkäyksen, mutta parantunut mieli näkee vain rakkauden pyynnön, mikä ei tee veljemme erehdystä todeksi, osoittaen hänelle jälleen, että hänen synnillään ei ollut vaikutusta.

Tämä on siis Pyhän Hengen tai Jeesuksen avun pyytämisen tarkoitus. Sivumennen sanoen, kun puhumme sisäisestä opettajasta – Äänestä, joka puhuu Sovituksen puolesta – Pyhän Hengen ja Jeesuksen roolit ovat identtiset, ja siksi niitä käytetään synonyymeinä koko tässä kirjassa, aivan niin kuin Ihmeiden oppikurssissakin. Kutsumme Heidän apuaan, jotta voimme muuttaa kokemustemme tarkoituksen maailmassa. Sen sijaan, että näemme maailman vankilana, josta pyrimme jatkuvasti pakenemaan muiden ihmisten kustannuksella, alamme nähdä sen luokkahuoneena, jossa uusi opettajamme käyttää erityisten ihmissuhteidemme opetussuunnitelmaa opettaakseen meitä palaamaan mieleen, josta alkuperäinen erityinen suhde sai alkunsa – liittymisemme egoon erillisyyden harhassa.

Kun anteeksiantomme on täydellinen ja olemme hyväksyneet Sovituksen itsellemme – ainoa vastuumme (T-2.V.5:1) — astumme todelliseen maailmaan. Tämä on Kurssin termi parantuneelle mielentilalle, joka on egon erillisyyden unen ulkopuolella. Siellä odotamme vielä hetken, kunnes Jumala ottaa viimeisen askeleen ja nostaa meidät takaisin luokseen. Näin Pojan alkuperäinen valinta egon puolesta on lopultakin kumottu.

Päätämme tämän alkusoiton ja valmistaudumme tulevalle matkallemme Työkirjan läpi muistuttamalla itsellemme mikä on Työkirjan tarkoitus: opettaa meille, että meillä on jakautunut mieli ja että meillä on valta valita totuuden ja harhan välillä. Työkirjan harjoitukset auttavat meitä tunnistamaan ja myöntämään – iloiten ja kiitollisina – että olimme väärässä valitessamme egon. Nyt korjaamme onnellisena tämän virheemme valitsemalla Pyhän Hengen opettajaksemme. Nyt olemme valmiita aloittamaan matkamme – 365 harjoitusta Jeesus rakastavana oppaanamme.

Kenneth Wapnick, Ph.D.: Journey through the Workbook of A Course in Miracles

Suomentanut Marja Ikivalo