Jos ajattelemme, että on olemassa jotain kaiken ikuisesti kattavaa, niin tämä Kaikki-Mitä-On on ainiaan totta, ja se on täydellisen eheää, eikä siitä puutu mitään. Erinomainen sana kuvaamaan tätä ikuista Totuutta on Rakkaus, vaikka monet käyttävät myös sanoja Jumala, Luoja, Alkulähde, Ykseys, Elämä, Tyyneys, Rauha tai Ilo.

Voimme siis sanoa, että Rakkaus on kaikki mitä on. Se kattaa kaiken, ikuisesti. Silti harva meistä kokee olevansa yhtä Rakkauden kanssa jokaisena elämänsä hetkenä, vaikka emme voi mitenkään olla erossa kaikesta, mitä on. Miksi on näin?

Ehkäpä olemme itse päättäneet kokea olevamme jotain muuta kuin Rakkautta. Ehkä olemme päättäneet kuvitella olevamme yksin ja erillinen muista, oma herramme, oman elämämme luoja. Tällaista päätöstä kutsutaan myös nimellä ego. Se mahdollistaa meille identifioitumisen yksilölliseksi persoonaksi – minuksi.

Eikä tämä kuviteltu omasta Alkulähteestämme eroaminen tapahtunut joskus kauan aikaa sitten, vaan se tapahtuu juuri nyt. Jokainen hetki, jolloin valitsemme olla erossa kaikenkattavasta Rakkaudesta, valitsemme olla erossa Luojastamme ja todellisesta olemuksestamme. Vaikka voimmekin tajuta tämän teoriassa, voi olla vaikeaa ymmärtää, miten omassa jokapäiväisessä arjessamme erotamme itsemme siitä ainoasta asiasta, jota oikeasti olemme ja oikeasti myös haluamme olla. Käyn seuraavassa läpi joitain tapoja, joilla tämän kipeän rakkaudettomuuden valinnan teemme.

Syyllisyys tuhoavista teoista

Tavat, joilla pidämme itsemme erossa Jumalasta – joita voidaan myös kutsua rakkauden esteiksi – voidaan karkeasti jakaa kolmeen luokkaan. Ensimmäisenä ja aika päivänselvänä on se, että teemme asioita, joista jokainen tietää, ettei näitä kannattaisi tai saisi tehdä. Tällaisista teoista monet ovat jo laillakin kiellettyjä, ja uskontojen puolella niitä kutsutaan usein synneiksi. Jos murhaa, raiskaa, varastaa, pettää, ryyppää, rällää tai kylvää ympärilleen henkistä tai fyysistä tuhoa millään muulla tavalla, on aika selvää, että näillä teoilla pitää itseään erossa kaikenkattavasta, kaikkia syleilevästä lempeydestä ja hyvinvoinnista. Tuhoava käytös voi myös kohdistua omaan itseen, jolloin esimerkiksi addiktioiden tai haitallisten traumareaktioiden kourissa vahingoittaa itseään tiedostamatta tai tiedostaen. Vahingoittavien tekojen kierre ja niiden seurausten kanssa kamppailu pitää ihmisen kiireisenä, fyysisesti ja henkisesti, eikä hän tällöin välttämättä ehdi tai halua tarkastella suhdettaan Jumalaan ja kaikenkattavaan rakkauteen.

Tällaiset lohduttoman synkät teot eivät pelkästään rakkaudettomuudellaan aiheuta erkaantumista universaalista hyvästä olosta, vaan ne lisäksi lisäävät ihmisen alitajuista syyllisyyttä. Syyllisyyden tunne on pohjimmainen tunne, jota Alkulähteen eheydestä irtautuminen aiheuttaa (vaikka oikeasti kaikkeuden kokonaisuudesta ei kukaan ole koskaan mihinkään lähtenytkään). Syyllisyys on kuitenkin haudattu syvälle, eikä sitä useinkaan tiedosteta. Tämä alitajuinen syyllisyys kuitenkin kaivertaa ihmistä ja aiheuttaa sen, ettei ihminen koe olevansa osa hyvyyden eheää kenttää. Siksi kaikki muita tai itseä satuttavat teot pitävät ihmisen erossa Jumalastaan, jopa silloin, kun ne on tehty oikeamielisyyden, kunnian tai muiden tekoja mukamas oikeuttaneiden ja lieventäneiden seikkojen alaisena. Näin tällaiset teot pyörittävät karmallista kehää, kunnes ihminen tulee tästä oravanpyörästä tietoiseksi.

Rakkaudesta erossa olemisen projisoiminen maailmaan

Toinen tapa, jolla pidämme itsemme erossa kaikenkattavan rakkauden tilasta, on jo hieman vaikeammin havaittavissa oleva tapa, eli projisointi. Tällöin projisoimme itsemme ulkopuolelle ne rakkaudettomat asiat, joita emme halua tai pysty itsessämme tunnistamaan ja tunnustamaan. Tällöin koemme, että vika on muissa, ja voisimme aivan hyvin, elleivät muut tekisi kaikenlaisia raivostuttavia asioita koko ajan ja aiheuttaisi elämäämme hankaluuksia. Syynä huoliimme ovat puolisomme, eksämme, vanhempamme, lapsemme, naapurimme, verottaja, hallitus, EU…

Voisi tietenkin ajatella, että toinen toisiaan seuraavat ongelmat alkaisivat jossain vaiheessa herättää ihmistä miettimään, onko ihan ok, että elämä on jatkuvaa ongelmasta toiseen rämpimistä. Mistä loputtomat haasteet oikein kumpuavat? Miksi hetkelliset mielenrauhan jaksot eivät ole pysyviä? Mutta harvoin koko ongelmageneraattorin alkuperää lähdetään kyseenalaistamaan. Ihmiset ovat tottuneet siihen, että tällaista elämä on, ja melkein jokainen uskoo, että tämän juuri nyt käsillä olevan ongelman ratkaisun jälkeen tilanne helpottaa. Vaan harvoin niin käy.

Mutta mikä onkaan kaikkia näitä hankalia tunteita aiheuttavien asioiden yhteinen tekijä? Se, joka ongelmia kokee, eli minä. Ja mitä minä olen päättänyt? Että olen erossa todellisesta olemuksestani, rakkaudesta. Siis ehkäpä näennäisesti itseni ulkopuolella oleviin ongelmiin löytyykin selitys sisältäni. Totta kai maailmassa, ja kehossa, tapahtuu aina kaikenlaista, mutta nämä asiat tuntuvat meistä niin haastavilta ja aiheuttavat todella ikävän tuntuisia vihan, hermostumisen, pelon ja jopa kauhun tunteita siksi, että tulkitsemme niitä egon ajatusjärjestelmän kautta.

Joten mitä jos tulkitsisimme tapahtumia yhdessä Rakkauden kanssa? Jos otamme itseämme laajemman ja viisaamman voiman mukaan elämäämme ja katsomme arjessa jokaista tapahtumaa yhdessä Jumalan tai Hänen äänensä Pyhän Hengen kanssa, voi aivan uudenlainen, valontäyteinen rauha levitä meihin. Tällöin hankalan tuntuiset ihmiset ja tapahtumat elämässämme alkavatkin toimia rakkauden katalyytteinä, sillä voimme niiden avulla vahvistaa rakkauden muistamista ja valitsemista, joka ikinen päivä.

Anteeksiantamisen vaikeus

Haastavien asioiden katsomista yhdessä rakkaudellisen ohjaajan kanssa voidaan kutsua myös anteeksiannoksi. Se on uudenlaisen valinnan tekemistä mielessämme, eli valitsemme tietoisesti egon sijaan rakkauden. Tällöin voimme muistaa, että olemme kokeneet vihaa, pelkoa ja tuskaa siksi, että olemme valinneet egon, eli rakkaudesta erillään olemisen, ja näitä egon tunteita olemme tiedostamattamme heijastaneet maailmaan ja toisiin ihmisiin. Egon silmälaseilla maailma on täynnä rakkaudettomuutta, mutta Pyhän Hengen ohjauksessa näemme kaikkialla vain rakkauden nälkää ja rakkauden pyyntöä. 

Jos siitä huolimatta, että kutsumme universaalin rakkauden katsomaan tuomitsevia ja syyttäviä ajatuksia kanssamme, emme kuitenkaan pysty päästämään irti jostain ongelmistamme, vaan samat kuviot toistuvat viikkoja, kuukausia, jopa vuosia, niin kyse voi olla siitä, ettemme ole oikeasti osanneet nähdä egoajatuksiamme ja siten katsoa niitä Pyhän Hengen kanssa. Jos vain toistamme mekaanisesti kerta toisensa jälkeen: ”Katso Pyhä Henki kanssani tätä raivostuttavaa eksääni”, niin ehkä tämä ei riitä. Ehkä emme tiedosta, että ongelman ydin on jossain syvemmällä. Ehkä koemme olevamme oikeutetusti hänelle katkera menneisyyden tekojen tähden; ehkä haluamme kivikovaan olla oikeassa; ehkä sisintämme jäytää tiedostamaton pelko. Eli ehkä eksä ihmisymmärrystä syvemmällä tasolla yrittää auttaa meitä näkemään jotain sellaista sisimmästämme, joka on meiltä piilossa ja joka pitää meitä erossa pyyteettömästä rakkaudesta.

Saattaa olla, että ainut tapa tulla tietoiseksi tällaisista asioista on alkaa tutkia tarkemmin niitä tilanteita, jotka elämässä tuntuvat toistuvasti hankalilta ja joita emme pysty anteeksiantamaan, eli näkemään toisin. Esimerkiksi Byron Katien The Work -menetelmän avulla voi yllättäen havaita sen, että näennäisesti itsen ulkopuolella oleva ongelma löytyy myös sisältä, omista salaisista ajattelumalleista, uskomuksista, itselle tiedostamattomasta käytöksestä tai menneisyyden läpikäymättömistä tapahtumista.

Minä ainakin olen joutunut huomaamaan tämän mekanismin omalla kohdallani: olen aina hanakasti tuominnut ihmiset, jotka ovat tuomitsevia; olen inhonnut kovilla otteilla menestyneitä ihmisiä, vaikka olen itse halunnut olla maailman silmissä menestynyt, koska sisimmässäni olen kokenut itseni epäonnistuneeksi; olen nähnyt ympärilläni tyhmiä tyyppejä, joita paremmaksi ja fiksummaksi olen itseni ajatellut, koska olen oikeasti itseltäni piilossa kokenut olevani tyhmistä tyhmin… Niinpä… Vain sisäisellä työllä ja mieleni tutkimisella olen tullut tietoiseksi asioista, joilla olen pettänyt itseäni ja joita en hyvistä aikeistani huolimatta ole oikeasti pystynyt tuomaan universaalin anteeksiannon ja rakkauden piiriin, ja siten olen pitänyt itseni erossa tämän lempeyden ja myötätunnon ikuisesta lämmöstä ja valosta.

Heijastamme sisäiset ongelmamme Jumalaan

Kolmas tapa tehdä Jumala-ero itselleen todeksi jokapäiväisessä elämässään onkin vielä vaikeammin havaittavissa oleva. Siinä nimittäin ongelmamme liittyvät suoraan suhteeseemme Jumalaan, mutta emme tiedosta tätä. Suhde Alkulähteemme kanssa voi olla ongelmallinen monella eri tavalla. Voimme esimerkiksi projisoida oman Jumalan hylkäämispäätöksemme Jumalaan itseensä ja kokea, että Jumala on hylännyt ja pettänyt meidät. Tällöin uskomme, ettei Häntä ole olemassa, tai koemme, ettemme pysty tai halua luottaa ja turvautua Häneen.

Saatamme myös projisoida itseämme kohtaan kokemamme pettymyksen Jumalaan, jolloin olemme pettyneitä Häneen, ja taistelemme ja kinastelemme Hänen kanssaan mielessämme, kiukutellen Hänelle asioista, jotka oikeasti ovat omissa käsissämme, yksilöllisesti tai kollektiivisesti. Miksi Jumala sallii kaikkea kauheaa tapahtuvan maailmassa? Miksi Hän ei helpota minun elämääni, vaikka kuinka pyydän ja anelen?

Päätöksemme haluta kokea erillisyyttä voi saada aikaan monia muitakin hankalia tunteita, jotka sitten heijastamme Jumalaan. Koemme itsevihaa radikaalista päätöksestämme yrittää olla jotain kuin mitä olemme, joten vihaamme Jumalaa. Koemme syyllisyyttä, joten syyllistämme Jumalan. Koemme pelkoa päätöksemme takia, joten pelkäämme Jumalaa. Egon varassa eläminen on turvatonta ja epävarmaa, joten koemme epävarmuutta suhteessa Jumalaan ja jatkuvasti epäilemme Häntä ja ikuisen Totuuden olemassaoloa. Ja niin edelleen. Emmekä yleensä tiedosta mitään näistä. Mutta varsinkin se häpeä, jota koemme halustamme olla jotain muuta kuin mitä Jumala meistä loi, aiheuttaa hankaluutta universaaliin rakkauteen liittymisessä. Käsitelläänpä sitä siis hieman lisää.

Häpeä rakkauden esteenä

On mielenkiintoista ja valaisevaa alkaa ymmärtää sitä, millä tavoin häpeä voi kääntyä projisoinnin avulla hyvinkin hankalaksi Rakkauden esteeksi. Koska häpeämme itseämme oman näennäisen vajavuutemme ja virheellisyytemme takia – itse asiassa hyvin syvästi, tiedämme sen tai emme – saatamme projisoida sen Jumalaan ja alkaa hävetä Häntä ja Hänen sanansaattajiaan maailmassa, eli Pyhää Henkeä ja Jeesusta. Tämä häpeä on hyvinkin selvästi nähtävissä nykyaikana. Harva haluaa puhua avoimesti yhteydestään Jumalaan. Eikä siitä tietenkään tarvitsekaan kenellekään puhua. Ainoastaan olisi hyvä tulla tietoiseksi, mikäli omaa yhteyttä universaaliin rakkauteen haittaa Jumalaan liittyvä häpeä.

Ja varsinkin tämä häpeä voi näkyä suhteessa Jeesukseen. Kuinka moni voi puhua ihan normaalisti Jeesuksesta ja omasta henkilökohtaisesta suhteestaan häneen, ilman että leimautuu jollain negatiivisella tavalla? Ehkäpä jotkut meistä siksi välttelevät koko asian ajattelemista, henkilökohtaisen suhteen luomista häneen tai koko Jeesus-nimen lausumista. Jos nimi täytyy sanoa, niin ehkä on helpompi sanoa Yeshua, J.K. tai puhua epämääräisemmin yleisestä Kristustietoisuudesta. Henkilökohtainen suhde tähän veljeemme saattaisi kuitenkin joskus antaa tukea kivikkoisiin hetkiin, onhan hän käynyt läpi samoja ihmisyyden kipuja ja kokemuksia.

Häpeä voi tietenkin muodostua esteeksi meidän ja Jumalan Rakkauden välille myös ilman projisointia eli niin, että tunnemme häpeän itsessämme ja koemme itsemme niin huonoksi ja vähäpätöiseksi, ettemme usko olevamme Jumalan ehdottoman ja pyyteettömän Rakkauden arvoinen. Itseämme vähätellessä saatamme hyväksyä, että joku toinen pystyy olemaan yhteydessä jumalalliseen ohjaukseen, mutta emme itse ole ansainneet tällaista kunniaa. Tämä ajatus voi tietenkin myös herättää kateutta ja katkeruutta meissä. ”Onhan se kumma, kun kaiken maailman guruja ja Pyhän Hengen kanavia ilmestyy kaikkialle! Mitä tuokin ihminen oikein luulee olevansa! En minä vaan kuule mitään jumalallista ääntä.” Siis jälleen lisää esteitä rakkauden tielle…

Itsensä vähättelyn viheliäinen ansa

Itsensä vähättely on, hassua kyllä, itse asiassa suurinta ylimielisyyttä, mitä olemassa voi olla. Selitänpä tarkemmin. Jos ajatellaan, että Jumala loi meidät Itsensä kaltaisiksi, Itsensä yhteyteen, niin olemme siis jotain suurta ja valtavaa: Ykseys, Rakkaus, Kaikkeus! Mutta jos koen itseni pieneksi ja vähäpätöiseksi, väitän, että olen jotain muuta, kuin miksi Jumala minut loi. Olen siis Jumalaakin vahvempi, koska pystyin tekemään itsestäni jotain muuta kuin mitä Hän minusta teki. Aika suuret ovat siis luulot itsestämme, vaikka puemme ne vähättelyn ja nöyryyden kaapuun!

Itse asiassa tämä ylimielisyys, eli ajatus siitä, että olemme vahvempia kuin Jumala itse, näkyy salakavalasti aivan koko ajan jokapäiväisessä elämässämme. Joka kerran, kun annamme itsemme uskoa, että joku itsemme ulkopuolella oleva henkilö aiheuttaa sen, että tunnemme hankalia tunteita, väitämme, että olemme jotain muuta kuin miksi Jumala meidät loi. Eli jos esimerkiksi reagoin siihen, että joku vähättelee minua, todistan sillä, että olen Jumalaa suurempi luoja. Koska tuo toinen on nähnyt minut väärin – eli että olen jotain muuta kuin Jumalan Rakas Lapsi, yhtä Hänen Suuruutensa kanssa – ja minä reagoimalla tuohon väärinnäkemiseen todistan tämän väärän havainnon todeksi, todistan siis, etten ole sitä miksi Jumala minut loi, vaan jotain, miksi minä itse olen itseni tehnyt – vähäpätöinen, Ykseydestä irrallaan oleva erillinen yksilö. Minun luomisvoimani ylittää siis Jumalan luomisvoiman.

Tämä kuvio menee tietenkin syvemmälle alitajuisen mielemme syövereihin, oikeasti lähtien liikkeelle siitä, että koemme Jumalasta erkaantumisen ja muiden kuin rakkaudellisten tekojen tekemisen synniksi, josta ansaitsemme rangaistuksen. Koemme siis, että meitä saa ja pitääkin satuttaa, loukata ja haavoittaa, koska ansaitsemme sen. Jotta saamme oikeutuksen ja syyn sille, että koemme itsemme haavoittuvaksi, annamme muille luvan satuttaa ja loukata meitä, mikä taas vuorostaan lisää heidän alitajuista syyllisyyttään. Ja kun he sitten loukkaavat ja satuttavat meitä ja reagoimme ahdistuksella, pelolla, epätoivolla, ärsytyksellä, vihalla tai katkeruudella heidän käytökseensä, julistamme, että meistä kukaan ei ole yhtä ja samaa Jumalan Rakkauden kanssa. Näin varmistamme sen, ettemme saa kokea olevamme yhtä Rakkauden ikuisen ja päättymättömän virran kanssa.

Kaiken tämän uhrina olemisen ja uhrien tekemisen sijaan meidän olisi hyvä jaksaa harjoitella sitä, että emme horjuisi, vaan muistaisimme aina, ettei millään väärinhavainnolla ei ole mitään vaikutusta Jumalan Rakkaaseen Lapseen. Mitä tahansa tapahtuu, mitä tahansa kukakin tekee, mikään ei voi riistää Jumalan Rauhaa meiltä pois, ellemme itse niin valitse ja anna tapahtua.

On siis erittäin tärkeää muistaa, että menemme pois tolaltamme oman elämämme tai maailman tapahtumista vain ja ainoastaan yhdestä syystä: näin erotamme itsemme Jumalan Rakkaudesta ja Rauhasta. Käytämme mielenrauhamme menetystä harhauttajana, jonka takia emme joudu kohtaamaan omaa mieltämme ja siinä tekemäämme päätöstä olla erossa Ykseydestä. Haluamme olla erillisiä ja erityisiä, ja kun olemme tuohtuneita, loukkaantuneita, ahdistuneita tai peloissaan, todistamme itsellemme, että olemme jotain muuta kuin Ykseyden ikuinen mielenrauha. Näin oma yksilöllisyytemme pysyy vahvasti olemassa.

Kontrollista luopumisen vaikeus

Kun puhumme itseemme kohdistuvista suurista luuloista ja erityisyydentarpeestamme, niin totta kai meidän on tarkasteltava sitä, että jos koemme Jumalan olevan poissa elämästämme, on meidän itse oltava oman elämämme ohjaksissa. Jos kerran Jumala on meidät hylännyt, tai Häntä ei alun perinkään ollut edes olemassa, niin tottahan se olen ”minä itte”, jolla on oltava kontrolli elämästä. Tällöin ajattelemme, ettemme tarvitse mitään korkeampaa ohjausta, koska kyllähän me nyt itse osaamme omat asiamme hoitaa. Yritämme tiukasti pitää kontrollista kiinni, murehtien mennyttä, jolloin kaikki ei mennytkään niin kuin halusimme, suunnitellen tulevaisuutta, jolloin kaikki tulee kyllä menemään juuri niin kuin haluamme. Ja sitten petymme, kun kaikki ei menekään niin kuin ajattelimme.

Jossain vaiheessa elämä saattaa kuitenkin saada itseriittoisimmankin meistä polvilleen, jolloin joudumme myöntämään, ettei kaikki ehkä olekaan kontrollissamme. Ehkäpä jopa joudumme myöntämään, ettemme tiedäkään kaikesta kaikkea. Ehkä emme edes tiedä, mikä meille on hyväksi tai vielä vähemmän, mikä muille olisi hyväksi.

Jos tällöin suostumme siihen, että Jumala saa ohjata elämäämme, voimme kuitenkin vielä yrittää pitää jostain kontrollin rippeistä kiinni ja vaatia, että saamme itse määritellä sen, missä asioissa ja millä tavalla tämä ohjaus tapahtuu. Tiedämme sen, että olemme aidosti suostuneet Jumalan ohjaukseen vasta sitten, kun voimme täydestä sydämestämme sanoa: ”Tapahtukoon Sinun Tahtosi” ilman ehtoja ja ilman vastalauseita. Silloin olemme luopuneet keinotekoisesta kontrollin tunteesta ja ymmärtäneet, että meidän tahtomme on yhtä Jumalan Tahdon kanssa, koska silloin Rakkaus on kanssamme ja kaikki asiat tapahtuvat juuri oikein, eikä meillä oikeasti ole mitään hätää.

Suurin pelko kaikista

Täydestä sydämestä Jumalalle antautuminen voi kuitenkin olla todella vaikeaa, koska tosiasiassa se pelottaa meitä. Rakkaus pelottaa meitä. Ja se on ymmärrettävää, koska meidän käsityskyvyllämme rakkauteen sulautuminen tarkoittaa katoamistamme. Missä on se yksilöllinen persoona, joksi olemme tottuneet itsemme mieltämään, jos se on Yhtä Ykseyden kanssa?

Ehkä vasta totaalinen kyllästyminen egon maailmassa elämisen tuskaan ja kärsimykseen saa ihmisen ylittämään tämän pelon ja suostumaan siihen, että mitä tahansa Rakkauden valitseminen merkitseekään, teemme mieluummin tämän valinnan kuin jatkamme elämäämme egon yksinäisyydessä kouristellen.

Tällöin mielemme valtaa ehdoton luottamus jumalalliseen ohjaukseen. Ainut rukouksemme on, että saisimme muistaa Totuuden jokaisessa vaikeassakin elämäntilanteessa. Emme enää yritä kieltää tunteitamme ja kaipuutamme täydelliseen yhteyteen, lempeyteen ja myötätuntoon. Tällöin voimme alkaa nähdä itsemme ja veljemme rakkaudellisin silmin. Voimme alkaa muistaa, että me olemme kaikki samassa veneessä. Meistä jokainen kärsii ja meistä jokainen kamppailee, ja meistä jokainen kaipaa rakkautta ja rauhaa. Rakastakaamme siis itseämme ja toisia, niin hyvin kuin kykenemme, ja olkaamme itsellemme, ja toisille, armollisia. Olkoon lempeys ja lämpö osanamme, nyt ja aina.

– Marja Ikivalo

***

Tähän aiheeseen lisää ymmärrystä voi löytää esim. kirjasta 

Kenneth Wapnick: Absence from Felicity – The Story of Helen Schucman and Her Scribing of ACIM