Mikä tekee ihmisen elämästä niin raskasta ja vaikeaa? Mikä on se tunne, joka meitä niin usein kalvaa? Se outo tunne, aivan kuin jotain jatkuvasti puuttuisi. Aina joku asia on huonosti. Sisintä raastaa epämääräinen tyytymättömyys, joka ajaa jatkuvasti etsimään jotain parannusta elämään. Jossain se pysyvä onni ja tyytyväisyys on. Jos korjaan tuon tai tuon tai tuon asian elämässäni, niin sitten kaikki on hyvin.

Välillä tuntuu siltä, että nythän menee oikein hyvin, ja sitten elämä taas yllättää ja jalkojen alla ollut perusta katoaa. Taas kaikki on vaikeaa. Voi kun asiat muuttuisivat paremmiksi.

Meitä kalvaa pysyvyyden kaipuu. Eheyden kaipuu. Yhteyden kaipuu. Täyttymyksen kaipuu. Rakkauden kaipuu.

Mistä tämä kaikki on saanut alkunsa? Ehkäpä paha olomme lähti siitä päätöksestämme, että halusimme saada kokemuksen yksilöllisyydestä. Halusimme kokea olevamme kaikkeuden ehjästä kokonaisuudesta – jota Jumalaksikin voidaan kutsua – erillään oleva, oma yksilöllinen persoonamme, joka voisi aivan itse päättää omista asioistaan. Halusimme siis olla oman elämämme luojia.

Päätös vaihtaa Ykseys erillisyyden kokemukseen johti siihen, että nyt me sitten todellakin saamme omissa nahoissamme kokea, miltä tuntuu olla erillään muista ja erillään kokonaisuudesta, olla pieni ja voimaton. Ja tämähän on suoraan sanottuna aivan hirveää verrattuna ehjänä, täydellisenä ja yhtenäisenä Kaikkeutena olemiseen. Aivan kuin olisimme hylänneet Taivaan. Joten eihän tätä erillisyyspäätöstään voi kuin katua. Ei se ollutkaan niin hienoa, mitä sitä luuli sen olevan. Nyt sitä sitten joutuu kokemaan puutetta, muutosta, tuhoa ja kuolemaa. Elämä yksin, muista erillään, omana herranaan onkin raskasta ja vaikeaa.

Erillisyyspäätöksen mahdottomuus

Kaikkein erikoisinta tässä on se, että meille niin kovasti tuskaa aiheuttanut päätös erillisyydestä ei ole totta. Emme koskaan voi olla irrallaan Kaikkeudesta, joka kattaa aina ja ikuisesti kaiken mitä on, joten ajatus siitä erillään olemisesta on pelkkää kuvitelmaa. Se on epätotta illuusiota.

En tiedä sinusta, mutta minä en kuitenkaan voi mitenkään väittää, ettenkö kokisi olevani täällä fyysisessä maailmankaikkeudessa fyysisenä kehona. Mutta se, mitä voin tehdä, on katsoa tätä kuvitteellista erillisyysajatusta, joka saa minut uskomaan siihen, että olen täällä muista erillään olevana yksilönä. Ikään kuin tämä erillisyyskuvitelma, jota voidaan myös kutsua egoksi, olisi todellisen, ehjän ja ikuisen olemukseni päällä harhaisena kerroksena. Aivan kuin olisin kuvitellut ottavani merivettä lasipurkkiin ja heittänyt tämän purkin takaisin mereen. Kuvitellessani lasipurkin olevan todellinen voin kuvitella olevani sen sisällys, meren kokonaisuudesta erillään oleva olemus, vaikka oikeasti lasipurkkia ei ole, ja olen koko kokonaisuus, eli meri.

Miten sitten teen tämän näennäisen kokonaisuudesta irrottautumisen itselleni todeksi? Uskomalla siihen! Kun uskon erillisyyden olevan totta, erotan itseni muista, näen muut erilaiseksi kuin minä ja ajattelen itseni olevan erilainen kuin muut – on se sitten muita parempana tai huonompana olemista. Kaikkeuden eheässä ykseydessä ei ole tilaa tuomitsemiselle ja toisten arvostelemiselle, koska siinä ei ole toista, jota arvostella. On vain yksi, yhtenäinen ja ehjä kokonaisuus. Ketä tällöin katselisin tuomitsevin silmin?

Joten varsinkin tuomitsemalla ja arvostelemalla itseäni tai muita, vahvistan erillisyyden kokemusta ja saan itseni uskomaan siihen. Kun havaitsen ympärilläni ihmisiä ja asioita, jotka tuomitsen, teen tosiolemukseni päällä olevasta egon harhakerroksesta itselleni totta ja valitsen kärsimyksen ja raskaan elämän.

Ensin projisoimme, sitten tuomitsemme

Toisten tuomitseminen on kuitenkin automaattista, sillä se kuuluu erillisyysajatukseen, eli egon ajatusjärjestelmän rakenteeseen. Tämä johtuu siitä, että kun uskon siihen, että tein päätöksen lähteä kokemaan erillisyyttä ja sitten koen näennäisen päätökseni aiheuttaman kärsimyksen, koen katumusta tästä päätöksestä. Lisäksi koen tunteen siitä, että olen syyllinen siihen, että olen rikkonut Ykseyden yhtenäisyyden. Tätä voidaan kutsua siksi perustavaa laatua olevaksi syyllisyydeksi, jota meistä jokainen kantaa alitajunnassaan. Tämä voi näkyä myös perisynnin kokemisen tunteena tai tunteena siitä, että on jollain tavalla syntinen, paha, vaillinainen tai vääränlainen.

Tämä perustavaa laatua olevan syyllisyyden kokeminen ei kuitenkaan välttämättä arkipäivän elämässä näy juuri syyllisyytenä, vaan se yleensä muuntautuu erilaisiksi ilmenemismuodoiksi: se voi näkyä vihana, kylmyytenä, kovuutena, kateutena, katkeruutena, jääräpäisyytenä, joustamattomuutena, ylimielisyytenä, itsensä häpeämisenä, itsevihana jne.

Näiden asioiden kokeminen ja tunnistaminen itsessä on usein niin vaikeaa, että työnnämme nämä asiat itsestämme pois. Psykologiassa puhutaan projisoinnista, jossa omassa sisimmässä liian tuskalliselta tuntuva asia heijastetaan itsestä ulos, jolloin tämä asia nähdään vikana ja virheenä muissa, ei itsessä. Tämä tarkoittaa sitä, että kun katselen toista ihmistä ja tuomitsen hänen typeryytensä, töykeytensä, järjettömyytensä, lapsellisuutensa jne., katselenkin asioita, jotka itse asiassa ovat minussa ja jotka loppujen lopuksi ovat näiden alla olevan perussyyllisyyden ilmentymiä. Katselen siis toisessa loppujen lopuksi vain omaa syyllisyyttäni. Kierrätän vain omaa syyllisyyttäni, loputtomasti.

Ja sitten hämmästelen sitä, miten tuo toinen voi olla noin hölmö, raivostuttava, kauhistuttava ja jopa aivan hirviömäinen ihminen. Mutta kun tajuan, että katselen toista ihmistä vasten vain omaa tiedostamatonta syyllisyyttäni, tämä oivallus voi valaista selkeydellään koko elämän. Jokainen hankalalta tuntuva tilanne ja jokainen hankalalta tuntuva ihminen voikin olla mahdollisuus nähdä ne itsessäni olevat asiat, joita en haluaisi nähdä ja siten vapauttaa itseni niistä. Voin vapauttaa itseni menneistä kokemuksistani, joita erillisyyteen uskominen ja erillisyydestä käsin eläminen on tuonut mukanaan. Näin voin vapauttaa itseni erillisyyteen uskomisesta ja sen todeksi tekemisestä.

Omakohtaista asian opiskelua

Opettelin jälleen tätä asia juhannuksena mökillä ollessani, kun pesin perunoita järvenrannassa ja huomasin joidenkin aivan vieraiden ihmisten soutaman veneen alkavan lipua lähemmäksi minua. Ihmettelin suuresti, miten jotkut voivat olla noin tökeröitä, että tulevat kalastamaan toisten mökin rantaan. Eivätkö he tajua sen vertaa, etteivät nyt tulisi ihan nenän alle virvelöimään?

Hetken aikaa heitä arvosteltuani muistin onneksi kääntää katseen itseeni. Muistin, että omaa syyllisyyttänihän minä tässä vain katselen. Tein noista kalastajista syntipukkeja, joita sain tuomita antaumuksella, niin ettei minun tarvinnut nähdä sisälläni olevaa Jumalasta eroamisen tuskaa. Oloni keveni heti, kun muistin, mitä oikeasti katselen näissä kalastajissa: omaa syyllisyyttähän minä tässä vaan kierrätän ja kasvatan. Mitä enemmän tuomitsen muita, sitä vankemmin koen alitajunnassani olevan erillisyyden kirvelevän haavan ja vahvistan sitä. Tässä tilanteessa vahvistin tunnetta siitä, että olen fiksummin käyttäytyvä ja siten parempi kuin nuo toiset. Olen siis erityinen ja erillään noista henkilöistä tuossa.

Kun käänsin katseeni itseeni, tajusin, että kyllä minäkin olen joskus aiemmin ollut – ja yhä vieläkin saatan joissain tilanteissa olla – ajattelematon ja unohdan ottaa toiset huomioon. Ehkä olen niin uppoutunut omiin asioihini, että unohdan muut; ehkä olen niin omien kipujeni vallassa, ettei minulla ole voimavaroja muiden huomioon ottamiseen; ehkä etsin omaa etuani ja saalistan hyötyä itselleni sellaisella voimalla, että jätän muiden toiveet näkemättä. Tai sitten tämä asia voi ilmetä minussa niin, että otan muut huomioon liikaa, enkä uskalla tehdä tai sanoa mitään, ettei vaan kukaan pahoita mieltään.

Näin erillisyysmieli toimii. Se haluaa pitää erillisyyden olemassa ja siksi tämä ajatusjärjestelmä tuottaa itsekkäitä, omahyväisiä ja muut jalkoihinsa tallaavia ajatuksia ja tekoja tai se saa meidät pienentämään itseämme ja tallaamme itse itseämme. Ketä kohtaan ankarat ajatuksemme kohdistammekaan, se vahvistaa alitajuista syyllisyyden tunnetta. Mutta tämän voi huomata, tähän voi herätä ja voi valita toisin.

Tuomitsemattomuus egoa kohtaan

Eikä näitä itsessä huomaamiaan asioita tarvitse tuomita. Minäkään en tuominnut itseäni siinä mökin rannassa perunoita hinkatessani, vaan huvittuneena huomasin, miten egon ajatusjärjestelmä minussa jälleen automaattisesti lähti käyntiin pienimmästäkin yllykkeestä. Koin, että nuo kalastajat tuossa olivat pahiksia ja minä hyvis. Tämän huomattuani vain naurahdin ja annoin mielessäni anteeksi koko tilanteelle, sekä kalastajille että itselleni.

Näin tämäkin minussa kireän ja kitkerän olon herättänyt tilanne raukesi muutamassa sekunnissa, ja pystyin jälleen tuntemaan kesäauringon kasvoillani, näkemään järvimaiseman kauneuden, tuntemaan perunoiden pyöreän pinnan sormissani ja kuulemaan kalastajien ilon heidän saamastaan suuresta kuhasta. Tunsin yhteyttä heidän kanssaan ja osallistuin heidän iloonsa. Tunsin yhtenäisyyttä erillisyyden sijasta.

Ykseyden eheys

Mitä lähemmäs Ykseys alkaa tulla, sitä selkeämmin huomaa itsessä ne ajatukset ja tunteet, jotka eivät ole sitä samaa, mitä Ykseys on – jotka eivät siis ole yhteyden mahdollistavaa lempeyttä, ystävällisyyttä, myötätuntoa ja rakkautta.

Onneksi prosessi Ykseyteen palaamiseksi on rauhalliseen tahtiin etenevä ja lempeä, sillä yksilölliselle persoonalle on pelottavaa ajatella oman itsensä kadottamista ja Kaikkeuteen sulautumista. Siksi tämä prosessi tapahtuu vähitellen, kauniisti ja omalla tahdillaan. Tulemme pikkuhiljaa tietoisemmiksi ja tietoisemmiksi niistä asioista, joilla pidämme itseämme erityisenä ja siten erillisenä Ykseydestä. Mitä ymmärtäväisemmin ja kevyemmin pystyy itseensä suhtautumaan tämän prosessin aikana, sitä helpompaa se on. Erillisyysajatus ei ole totta. Siksi meidän ei tarvitse ottaa sitä niin vakavasti – eihän sitä oikeasti ole olemassa ikuisuuden autuudessa. Siis mitä kevyemmin suhtaudun egon kotkotuksiin, sitä helpompaa elämäni on.

Mitä enemmän alamme luottaa elämän voimaan ja menemme elämän virran mukana yrittämättä ohjata sitä väkisin oman tahtomme mukaiseksi, sitä helpompaa myötätunnon ja ystävällisyyden muistaminen ja valitseminen on. Vähitellen rakkauden valitsemisesta tulee helpompaa ja siitä tulee pian samanlainen tapa kuin aiemmin ollut tapa valita joka tilanteessa automaattisesti ego, erillisyyden ajatus, tuomitseminen ja arvostelu.

Ja meitä kyllä tuetaan rakkauden valitsemisessa, jos sitä pyydämme. Vaikka elämässä voi tapahtua mitä tahansa, niin vaikeissakin hetkissä voimme pyytää apua itseämme laajemmalta viisaudelta. Voimme pyytää sitä auttamaan meitä näkemään asiat toisin ja voimme pyytää sitä auttamaan meitä myötätunnon ja rakkauden valitsemisessa.

Kohti helpompaa elämää

Kun katseen kääntää sisimpäänsä ja huomaa, että ensimmäinen reaktio oman elämän tapahtumiin on yleensä aina egoreaktio ja kun sille huvittuneesti naurahtaa ja tajuaa sen olevan vain kuvitteellisen erillisyyspäätöksen mukanaan tuomaa automaatioreaktiota, voi nähdä, että sen alla on jotain todellisempaa, jotain pysyvää, jotain lempeää ja jotain ikuista. Kun emme anna egon hämätä meitä ja viedä meitä mukaansa kitkeryyteen, katkeruuteen, kateuteen, vihaan ja häpeään, jotain muuta voi nousta meistä esiin.

Tämä kaikki on vakavaa, jos suhtaudumme tähän vakavasti. Mutta jos suhtaudumme tähän lempeydellä ja myötätunnolla, elämämme voi alkaa tuntua lempeämmälle. Voimme alkaa suhtautua kiitollisuudella kaikkea kokemaamme kohtaan, koska sen avulla näemme, mitä sisimmässämme on, sillä kaikki näkemämme ja kokemamme on sisimpien ajatustemme ja uskomustemme vertauskuvaa. Omia reaktioita ei tarvitse muuttaa tai tukahduttaa. Riittää että niitä katsoo lempein ja ymmärtäväisen silmin, ja suostuu näkemään ne sellaisina kuin ne ovat.

Elämä on paljon helpompaa, kun tajuaa, miten ego minussa toimii: miten se erottaa minut kokonaisuudesta ja saa minut uskomaan omaan erilliseen yksilöllisyyteeni. Elämä on leppoisampaa, kun ei enää tarvitse havaita niin paljon ymmärtämättömiä, töykeitä ja huonosti käyttäytyviä ihmisiä ympärillään, eli kun ei enää tarvitse kierrättää omaa syyllisyyttään ympärillä olevien ihmisten kautta.

Elämä muuttuu myös helpommaksi, kun tajuaa, että voi levätä itseään laajemman voiman varassa, siihen turvaten ja luottaen. Tällöin tietää, että mitä tahansa elämä tuo eteeni, olen valmis sen vastaanottamaan. Minua autetaan. Tiedän, että tämä kokemus on minulle tarpeellinen, jotta pystyn sen avulla jälleen näkemään itsessäni olevia rakkauden esteitä. Siksi olen kaikesta elämääni ilmestyvästä syvästi kiitollinen. Voin sen avulla muistaa, kuka oikeasti olen. Olen Rakkaus.

– Marja Ikivalo