Sivusto ei tue käyttämääsi selainta. Suosittelemme selaimen päivittämistä uudempaan versioon.

Minun totuuteni ei ehkä ole sinun totuutesi

 

Meistä jokainen elää täysin omassa todellisuudessaan. Meillä jokaisella on ainutlaatuinen kokoelma kokemuksia, tietoja ja uskomuksia. Kaikki uudet havainnot, joita teemme ympäröivästä todellisuudesta, värittyvät sen mukaan, millaisia vanhat kokemuksemme ja uskomuksemme ovat. Lisäksi kykenemme havaitsemaan ympäröivästä todellisuudestamme vain murto-osan ja loput aivomme täydentää vanhasta muistipankistamme, ja näin muodostuu ymmärrettävä kokonaisuus, jota kutsumme ”todellisuudeksi”. Joten emme todellakaan voi väittää, että voisimme havaita maailmaa universaalin neutraalisti ja puolueettomasti.

Jos nämä väitteet otetaan tosissaan ja ajatellaan, että jokainen meistä havainnoi maailmaa oman kaleidoskooppinsa läpi, niin kysymykset siitä, mikä on ”todellisuus”, mikä on ”totuus” ja mikä on ”faktaa” ovat mielenkiintoisia.

Pohdin tätä asiaa joitakin vuosia sitten ja mietin, miten voin puhua kenellekään ääneen käsityksistäni todellisuudesta ja totuuden luonteesta, kun en oikeasti voi tietää, mikä on universaalisti totta ja mikä ei. Tiedän vain omat havaintoni ja oman totuuteni. Kun kysyin tätä asiaa näkymättömiltä neuvonantajiltani, niin minulle näytettiin kuva maailmankaikkeudesta galakseineen, niin kuin olemme tottuneet sen näkemään. Sen jälkeen tuo kuva muuttui ja minulle näytettiin, mistä universumi oikeasti muodostui: toistensa kanssa lomittain olevista säikeistä, jotka olivat kuin maton kuteet, mutta kolmiulotteisesti, täyttäen koko kaikkeuden. Sitten minulle selitettiin, että nämä säikeet ovat kunkin havaintoyksikön (kuten ihmissielun) ymmärryksiä todellisuudesta. Jokaisen havaintoyksikön tapa havaita todellisuutta, hänen uskomuksensa siitä, millainen todellisuus on ja hänen kokemuksensa todellisuudesta muodostaa yhden säikeen, ja kaikki säikeet yhdessä muodostavat maailmankaikkeuden. Monet näkemistäni säikeistä olivat samansuuntaisia ja samanvärisiä, mutta silti ne kaikki olivat erillisiä ja itsenäisiä.

Tämä kuva on säilynyt mielessäni kaikki nämä vuodet. Niinpä joka kerta, kun ihmiset tappelevat keskenään ”faktoista” ja siitä, kuka on oikeassa ja kuka väärässä, niin ajattelen tuota kuvaa lomittaisista säikeistä. Ajattelen sitä, miten näin, että jokainen säie on samanarvoinen, ainutlaatuisuudessaan yhtä tärkeä, yhtä ”oikeassa” ja yhtä oleellinen osa maailmankaikkeuden kokonaisuutta.

 

Suurempi tarkoitus näennäisen totuuden ja epätotuuden takana

 

Emme aina voi tietää, mikä on se suurempi kuvio, jota Elämä on kullakin hetkellä säikeistään kutomassa. Muistan aina miten vaikutuin, kun luin jostain kauan aikaa sitten, että pahin rapajuoppo saattaa ollakin hyvin pitkälle kehittynyt sielu. Ehkä hän on täällä opettamassa meille muille jotain riippuvuudesta, ja tällä tavalla hän saattaa tehdä sen tehokkaammin, kuin raittiusvalistajana eläen. Tämä ajatus jäi mieleeni ja yritänkin aina muistaa, että emme aina voi tietää, mikä suurempi tarkoitus on tapahtumassa näennäisesti ”viallisen” pinnan alla.

Henkisellä puolella pohditaan usein, onko joku ihminen luotettava henkisen tiedon lähde vai väärän tiedon jakaja, jopa huijari. Mutta pohdinta siitä, onko joku ihmispersoona oikeassa vai väärässä on ehkä vähän hassua senkin takia, että joku ihminen voi olla huikaisevalla ymmärryksellä varustettu yhdessä asiassa ja samaan aikaan ymmärtämätön toisessa. Hän voi olla hyvinkin auki laajemmalle tiedolle samaan aikaan, kun hänen persoonansa haparoi vielä jonkun perusasian kanssa. Voimme siis samaan aikaan saada kuulla joltain ihmiseltä oman totuutemme kanssa hyvin resonoivaa sanomaa ja saada omaa ymmärrystämme nousemaan hänen avullaan korkeuksiin, ja olla täysin eri mieltä hänen kanssaan jossain toisessa asiassa. Pitääkö sitten hylätä kaikki saamamme hyöty, kun tietoa välittävä ihmispersoona ei olekaan täydellinen?

Eikä omakaan totuutemme ole kiveen kirjoitettu. Se, mikä on totta minulle tänään, voi olla olematta totta minulle huomenna. Se, mikä on totta minulle ja huijausta sinulle tänään, voi ollakin totta sinulle huomenna – ja epätotta silloin jo minulle!

Tämä kaikki opettaa meille hyvin sen, että tärkeintä on kuunnella omaa sisäistä totuuttaan ja seurata sitä informaatiota, joka resonoi, juuri tällä kyseisellä nyt-hetkellä. Jos tuntee voimakasta tarvetta alkaa väitellä ”faktoista”, voi kokeilla astua kauemmas ja tutkailla, voisiko tilannetta tarkastella jostain hieman laajemmasta näkökulmasta ja saada täten itselleen jotain uutta ymmärrystä – ja käyttää sitten energiansa johonkin väittelemistä hyödyllisempään ja rakentavampaan.

 

Tuomitsevuus voi tarjota mahdollisuuden sisäiseen ymmärrykseen

 

Siitä asti kun näin maailmankaikkeuden kuvattuna säikeenomaisesti, olen pyrkinyt toimimaan siten, että jos huomaan jonkin ihmisen mielipiteiden tai käytöksen ärsyttävän minua, koen hänen olevan väärässä ja alan suhtautua häneen tuomitsevasti, niin muistutan itselleni, että jos minä olisin tuo sielu tuon ihmisen sisällä, noilla kokemuksilla ja tuossa kohtaa elämien kiertokulussa, niin minä ajattelisin, uskoisin ja käyttäytyisin hyvin samalla tavalla. Hänen maailmankuvassaan ei sinällään ole mitään väärää, se muodostaa yhden tärkeän säikeen universumissa. Tästä hyväksyvästä asenteesta huolimatta voin tietysti toimia oman oikeustajuni johdattelemana, jos tunnen, että tilanne niin vaatii. Mutta silti yritän muistaa kuvan samanarvoisista säikeistä.

Mutta jos huomaan närkästyksen ja tuomitsemisen nousevan minussa esiin, niin se kertoo minulle, että tässä kohdassa minulla on jotain sisälläni, jota en ole osannut aiemmin tarkastella suoraan. Niinpä mahdollisen toiminnan lisäksi käännyn sisäänpäin ja yritän nähdä syyn omalle reagoimiselleni. Syy tuomitsevalle reagoimiselleni voi olla esimerkiksi kiukku epäoikeudenmukaisuudesta, hermostuminen muiden kyvyttömyydestä nähdä asioiden monet puolet tai vaikka huijatuksi tulemisen pelko. Ja näiden tunteiden taustalta löytyy yleensä joku vanha kipeä kokemus, jota en ole vielä käynyt läpi tai ominaisuus itsessäni, jota en ole vielä hyväksynyt.

Mutta useimmiten ollessani tuomitseva, kyseessä on kuitenkin tavalla tai toisella sellainen tilanne, jossa olen unohtanut rakastaa itseäni ja olen alkanut huomaamattani kokea häpeän, alemmuuden, riittämättömyyden tai vääränlaisuuden tunnetta ja yritän nyt jotakuta muuta alentamalla nostaa itseäni keinotekoisesti ja parantaa siten omaa oloani. Kaikissa näissä tilanteissa ratkaisu minulla on käydä läpi vanhoja kipeitä kokemuksiani ymmärryksellä, hoivata itseäni myötätunnolla ja ottaa yhteyttä omaan laajempaan itseeni, jota kautta muistan, että jumalainen rakkaus ja rauha virtaavat minussa koko ajan, kunhan vain en itse tuki sitä virtaa egomielen jokaista hassua ajatusta uskomalla.     

Toivoisin niin, että oppisin suhtautumaan jokaiseen ”faktaan” lempeän pohdiskelevasti ja jokaiseen omaa totuuttaan oikeaksi julistavaan ihmiseen kärsivällisen myötätuntoisesti. Ja samoin toivon voivani olla kärsivällinen itseni ja omien kompastelujeni kanssa totuuden etsinnän tielläni. Tämä on aikomukseni ja aikomus suuntaa energiaa haluttuun suuntaan, joten olen ainakin matkalla kohti omien arvojeni mukaista elämää. Ja samalla tiedän, että nämä ovat vain minun arvojani. En voi muuta kuin kertoa muille, miltä todellisuus näyttää täältä minun havaintopisteestäni käsin, ja kuunnella, miltä se näyttää muiden havaintopisteestä käsin, ja harjoitella lempeän hyväksyvää katsantokantaa kaikkien meidän havaintopisteitä kohtaan.  

 

- Marja Silvola